Kati kirjoittaa:
Näppäsin tuon yllä olevan kuvan tänään lenkillä mitään sen ihmeempiä ajattelematta. Olen vain pitänyt noita pumpulitikkuja (oikeasti tupasvilla) jotenkin hauskoina ja halusin kuvan niistä niin, että Vito on taustalla. Ei mikään master piece kuvana, mutta aloin sen myötä ajatella tätä Lapin elämää. Ajatukset ehkä vähän eskaloitui, mutta aloin tosissaan miettiä, että onko elo täällä Lapissa ollut tuollaista pumpulia…
Vitolle on varmasti ollut, näkeehän sen naamasta. Mutta minulle ei aina – esim. tänä viikonloppuna.
Olemme nyt asuneet täällä reilut kolme kuukautta. Tänä viikonloppuna olen ollut ensimmäistä kertaa useamman yön kaksin koiran kanssa, kun Jonne on ollut etelässä. Eilen lauantaina käväisin paikallisessa koiratapahtumassa ja tänään suuntaan työkavereiden kanssa retkelle. Tekemistä on ollut ja ihmiskontaktejakin, mutta silti olo on ollut vähän yksinäinen. Ensimmäistä kertaa täällä oikeastaan.
Olen yrittänyt miettiä, että miksi olo on tällainen. Ennen olen rakastanut yksin olemista ja nauttinut siitä ihan todella. Etelässä vietin mielellään päiviä yksin enkä nähnyt kavereita joka viikko. Oli mukavaa olla omissa oloissa enkä todellakaan tuntenut olevani yksinäinen.
Nyt tuntuu erilaiselta. Ehkä erona on se, että täällä ei ole vaihtoehtoja yksin olemiselle. Ei ole kauppakeskuksia, elokuvateattereita ja urheilukeskuksia, joihin voin halutessani mennä. Ei juuri sosiaalisia harrastusmahdollisuuksia viikonloppuisin. Ei omia parhaita kavereita tai perhettä lähellä, joita nähdä jos huvittaa. Kun olet yksin, olet todellakin yksin.
Täällä myös ympäristö lyö lisää vettä yksinäisen myllyyn. Kiipeäpä tunturin huipulle, kun ajatukset ovat synkimmillään. Pelkkää hiljaisuutta, tyhjyyttä ja vapautta. Siellä todella tunnet oman pienuutesi. Uskallatko siinä hetkessä kuunnella ja hyväksyä kaikki ne ajatukset, joita pään sisältä kumpuaa? Pystytkö päästämään kaikki ajatukset vapaiksi?
Kaikki eivät pysty. Muutamat etelästä käymässä olleet tutut ovat myöntäneet, että erämaa on liian rankka paikka, jos elämäntilanne on hankala ja mieli ennestään synkkä. On parempi pysytellä kavereiden seurassa kuin jättäytyä yksin luonnon helmaan. Ajatuksia ei vain uskalla päästää vapaaksi, vaikka ympäristö siihen vähän painostaakin.
Tutut ovat kuitenkin tunteneet, että täällä päätä olisi mahdollista purkaa ihan eri tavalla. Kun huuttaa tunturin päällä kaikki pahat ajatukset pois, ne todella painuvat ainakin Venäjälle asti ja mieli on keveämpi alas tullessa. Luonto on apealle pelottava, mutta jos sille uskaltaa antaa ajatuksensa, se myös lohduttaa. On jotenkin mahtavaa, minkälainen voima tällä paikalla on ja miten tämä kaikki vaikuttaa pääkoppaan. Kaikki eivät sitä kestä.
Omat ajatukseni eivät ole näin synkät. Enemmänkin ne ovat vain pilviä, jotka heittävät välillä varjoja ja lipuvat sitten ohi. Niin tämä yksinäisyyskin nyt.
Usein tartun ajatukseen, pohdin sitä ja sitten annan sen mennä. Kiipeän jopa tunturiin tai istahdan kannolle keskelle metsää ja tutkiskelen tuntemuksiani. Yritän tahallaan kohdata kaikki ajatukset, joita pään sisältä kumpuaa. Sen jälkeen olo on kevympi ja voin sanoa olevani sinut omien ajatusteni kanssa. Toivottavasti tututkin pystyvät jonakin päivänä tekemään saman.
Ei elämä Lapissa tietenkään ole pelkkää yksinäisyyttä ja synkkyyttä. Pääasiassa olemme viihtyneet täällä äärimmäisen hyvin. En oikeasti kaipaa kauppakeskuksia, hälinää ja ihmispaljoutta. Jos kaipaisin, olisin voinut mennä vaikkapa Rovaniemelle viikonlopuksi. Kaupunkielämä ei kuitenkaan houkuttele yhtään.
Ystäviä ja perhettä kyllä kaipaan. Huomaan jo nyt, että jotkut ystävyyssuhteet tulevat jäämään tämän elämänvaiheen aikana. Joillekin suhteille kilometrit ovat liikaa. Toisille taas eivät, päinvastoin.
Joka tapauksessa tavoitteenani on nyt päästä täälläkin siihen tilanteeseen, että en tunne yksinäisyyttä. Haluan nauttia yksinolosta yhtä paljon kuin ennen. Ehkä siihen pääseminen vaatii vielä vähän totuttelua ja tutustumista tähän uuteen kotiin nimeltä Salla.
1000 kilometriä pohjoiseen 