Kullaojan vesiputous Sallassa

Kati kirjoittaa:

Oi, mitä kauniita ihmeitä Suomen luonto piilotteleekaan! Kullaojan vesiputous Pohjois-Sallan Naruskalla on kyllä yksi upeimmista luonnon muovaamista nähtävyyksistä, joita olen päässyt ihastelemaan.

Kullaojan vesiputous valittiin tänä vuonna vuoden vesiputousnähtävyydeksi. Eikä suotta! Putous on keskellä metsää ja sinne menee vain pieni polku. Polun päässä, vihreän metsän keskellä, keskellä ei mitään vesi ryöppyää putouksesta ja muodostaa pienen kirkasvetisen lammen. Aurinko siivilöityy puiden välistä ja kukat kukkivat putouksen reunoilla. Tunnelma on kuin sadusta. 

Putoukselle ei juuri ole opasteita. Nyt sinne on jo muodostunut polku.

Putoukselle on matkaa kirkonkylältä lähemmäs 90 kilometriä suuntaansa. Noin 60 kilometriä matkasta on hiekkatietä, lopussa aika hitaasti ajettavaa sellaista. Opasteita putoukselle ei juuri ole, vielä. Parhaiten putoukselle löytää CityNomadi-sovelluksen avulla, joka on hyvä muutenkin ladata jos retkeilee Sallassa. 

Punainen merkki näyttää putouksen sijainnin. Kirkonkylä näkyy kuvan alareunassa.

Putouksen ympäristössä on muutamia hankalia nousuja ja polkuja, joten liikuntarajoitteiselle kulku voi olla hankalaa. Toisaalta yksi putouksen viehättävimmistä piirteistä on nimenomaan se, että ympäristö on täysin koskematon. 

Teimme työkavereiden kanssa opasteen, löytölautaa ja hiiltä. Toivottavasti on kestänyt.

Putoukselle kannattaa ehdottomasti tehdä retki, jos on lähistöllä. Tai vaikka ei kovin lähellä olisikaan.

Lisätietoja putouksesta

Minkälaista on elämä Lapissa?

cof

Kati kirjoittaa:

Näppäsin tuon yllä olevan kuvan tänään lenkillä mitään sen ihmeempiä ajattelematta. Olen vain pitänyt noita pumpulitikkuja (oikeasti tupasvilla) jotenkin hauskoina ja halusin kuvan niistä niin, että Vito on taustalla. Ei mikään master piece kuvana, mutta aloin sen myötä ajatella tätä Lapin elämää. Ajatukset ehkä vähän eskaloitui, mutta aloin tosissaan miettiä, että onko elo täällä Lapissa ollut tuollaista pumpulia…

Vitolle on varmasti ollut, näkeehän sen naamasta. Mutta minulle ei aina – esim. tänä viikonloppuna.

Olemme nyt asuneet täällä reilut kolme kuukautta. Tänä viikonloppuna olen ollut ensimmäistä kertaa useamman yön kaksin koiran kanssa, kun Jonne on ollut etelässä. Eilen lauantaina käväisin paikallisessa koiratapahtumassa ja tänään suuntaan työkavereiden kanssa retkelle. Tekemistä on ollut ja ihmiskontaktejakin, mutta silti olo on ollut vähän yksinäinen. Ensimmäistä kertaa täällä oikeastaan.

Olen yrittänyt miettiä, että miksi olo on tällainen. Ennen olen rakastanut yksin olemista ja nauttinut siitä ihan todella. Etelässä vietin mielellään päiviä yksin enkä nähnyt kavereita joka viikko. Oli mukavaa olla omissa oloissa enkä todellakaan tuntenut olevani yksinäinen.

Nyt tuntuu erilaiselta. Ehkä erona on se, että täällä ei ole vaihtoehtoja yksin olemiselle. Ei ole kauppakeskuksia, elokuvateattereita ja urheilukeskuksia, joihin voin halutessani mennä. Ei juuri sosiaalisia harrastusmahdollisuuksia viikonloppuisin. Ei omia parhaita kavereita tai perhettä lähellä, joita nähdä jos huvittaa. Kun olet yksin, olet todellakin yksin.

Täällä myös ympäristö lyö lisää vettä yksinäisen myllyyn. Kiipeäpä tunturin huipulle, kun ajatukset ovat synkimmillään. Pelkkää hiljaisuutta, tyhjyyttä ja vapautta. Siellä  todella tunnet oman pienuutesi. Uskallatko siinä hetkessä kuunnella ja hyväksyä kaikki ne ajatukset, joita pään sisältä kumpuaa? Pystytkö päästämään kaikki ajatukset vapaiksi?

Kaikki eivät pysty. Muutamat etelästä käymässä olleet tutut ovat myöntäneet, että erämaa on liian rankka paikka, jos elämäntilanne on hankala ja mieli ennestään synkkä. On parempi pysytellä kavereiden seurassa kuin jättäytyä yksin luonnon helmaan. Ajatuksia ei vain uskalla päästää vapaaksi, vaikka ympäristö siihen vähän painostaakin.

Tutut ovat kuitenkin tunteneet, että täällä päätä olisi mahdollista purkaa ihan eri tavalla. Kun huuttaa tunturin päällä kaikki pahat ajatukset pois, ne todella painuvat ainakin Venäjälle asti ja mieli on keveämpi alas tullessa. Luonto on apealle pelottava, mutta jos sille uskaltaa antaa ajatuksensa, se myös lohduttaa. On jotenkin mahtavaa, minkälainen voima tällä paikalla on ja miten tämä kaikki vaikuttaa pääkoppaan. Kaikki eivät sitä kestä.

Omat ajatukseni eivät ole näin synkät. Enemmänkin ne ovat vain pilviä, jotka heittävät välillä varjoja ja lipuvat sitten ohi. Niin tämä yksinäisyyskin nyt.

Usein tartun ajatukseen, pohdin sitä ja sitten annan sen mennä. Kiipeän jopa tunturiin tai istahdan kannolle keskelle metsää ja tutkiskelen tuntemuksiani. Yritän tahallaan kohdata kaikki ajatukset, joita pään sisältä kumpuaa. Sen jälkeen olo on kevympi ja voin sanoa olevani sinut omien ajatusteni kanssa. Toivottavasti tututkin pystyvät jonakin päivänä tekemään saman.

Ei elämä Lapissa tietenkään ole pelkkää yksinäisyyttä ja synkkyyttä. Pääasiassa olemme viihtyneet täällä äärimmäisen hyvin. En oikeasti kaipaa kauppakeskuksia, hälinää ja ihmispaljoutta. Jos kaipaisin, olisin voinut mennä vaikkapa Rovaniemelle viikonlopuksi. Kaupunkielämä ei kuitenkaan houkuttele yhtään.

Ystäviä ja perhettä kyllä kaipaan. Huomaan jo nyt, että jotkut ystävyyssuhteet tulevat jäämään tämän elämänvaiheen aikana. Joillekin suhteille kilometrit ovat liikaa. Toisille taas eivät, päinvastoin.

Joka tapauksessa tavoitteenani on nyt päästä täälläkin siihen tilanteeseen, että en tunne yksinäisyyttä. Haluan nauttia yksinolosta yhtä paljon kuin ennen. Ehkä siihen pääseminen vaatii vielä vähän totuttelua ja tutustumista tähän uuteen kotiin nimeltä Salla.

Ensimmäinen telttaretki koiran kanssa

IMG_5318

Kati kirjoittaa:

Pääsimme vihdoin tekemään ensimmäisen telttaretken täällä Sallassa. Monta kertaa siitä oli jo puhuttu, mutta toteutus oli jäänyt vaiheeseen syystä tai toisesta. Erityisesti odotin telttaretkeä sen takia, että se olisi Vitolle ihan ensimmäinen.

Nyt päätimme retken toteuttaa, sillä sain työn puolesta tehtäväksi patikkareitin tarkistuksen. Reitti oli Aihkipetsin kierros, joka on kokonaisuudessaan 24 kilometriä. Puolessa välissä kierrosta on sopivasti Aihkipetsin päivätupa, jossa päätimme viettää yön. Tai ainakin sen läheisyydessä teltassa.

IMG_5302
13 kiloa selässä ja 20 edessä.

Lähdimme matkaan perjantaina töiden jälkeen. Ensimmäiselle illalle taivallettavaa oli reilut 10 kilometriä, mutta kiirettä meillä ei ollut, sillä näin kesällä ei ole sitä huolta, että pimeä yllättäisi kesken matkan. Meillä menikin reilut neljä tuntia ennen kuin pääsimme päivätuvalle.

Suosittelemme vedenpitäviä kenkiä.

Maasto oli tällä alkupätkällä melko vaihtelevaa ja reitti oli määritelty keskivaativaksi. Oli nousua vaaralle, pitkospuita ja märkää ja kaikkea siltä väliltä. Maisemapaikkoja ei harmi kyllä juurikaan ollut korkeilla kohdilla, mutta kota Siskelilammen rannalla oli ihana.

Siskelilammen kodassakin yöpyisi mielellään.

Olen käymässä?

Sää onneksi suosi retkeämme ja asteita taisi olla lähemmäs 20. Kun pääsimme Aihkipetsin päivätuvalle, oli pakko kastautua viilentävään ja kristallinkirkkaaseen lampeen. Sitten nopeasti kuivaa vaatetta päälle ja telttaa kasaamaan. Autiotupa houkutteli kyllä väsyneitä, mutta päätimme silti viettää yön teltassa. Ja onneksi pystytimmekin teltan, sillä saimme pian seuraa kolmesta naisesta ja kolmesta koirasta. Ei olisi ollut tilaa kaikille tuvassa.

Vitoa teltta ihmetytti aluksi. Isännän ääni kuului jostakin ulkopuolelta telttaa, mutta kuitenkin ihan läheltä. Raukka yritti innoissaan etsiä reikää, josta pääsisi ulos hökötyksestä. Napakalla komennolla poika kuitenkin rauhoittui ja unikin alkoi pian maistua pitkien kilometrien päätteeksi. Vito nukkui yön hyvin meidän välissä ja välillä osittain minun makuupussini suojissa.

Ensimmäinen yö teltassa.

Aamulla heräsimme jo kuuden aikaan. Telttaa on vaikea saada pimeäksi, joten pitempään nukkuminen vaatii hyviä unenlahjoja tai uninaamion. Meillä ei tällä kertaa ollut kumpaakaan. Päätimme siis pakata kamamme ja aloittaa matkan takaisin kotia kohti. Aamupalan aioimme nauttia vasta ensimmäisellä laavulla parin kilometrin päässä.

Toiselle päivälle kilometrejä jäi reilusti yli kymmenen. Meillä menikin paluumatkaan yli kuusi tuntia. Toki vauhti oli hitaampi kuin edellisenä iltana ja pysähtelimme vähän useammin. Ensin söimme aamiaista, sitten lounasta ja niin edelleen.

IMG_5333
Matkamusiikista vastasi jonkin sortin viklo.

Tämä osa reitistä oli myös merkitty vaativaksi eli vielä aikaisempaa pätkää haastavammaksi. Sen kyllä huomasi, sillä märkiä alueita oli paljon ja polku paikoitellen huonosti näkyvissä. Ilman vedenpitäviä vaelluskenkiä ei täällä pärjää.

Kaiken kaikkiaan ensimmäisestä telttareissusta jäi hyvä fiilis. Välillä tuntui, että kilometrit ei lopu koskaan, mutta se kai kuuluu asiaan. Toisena päivänä kävelyä ei enää muistanut ajatella yhtä paljon, laittoi vain jalkaa toisen eteen.

Nivelrikkoinen ja polvileikattu Vitokin jaksoi ja kärsi kävellä hienosti!

IMG_5351

IMG_5343

vitoteltta