Revontulijahdissa porojen kanssa

Kati kirjoittaa:

Maaliskuu on ollut meillä kiireinen vieraskuukausi. Ystäviä ja sukulaisia on kyläillyt viikko ja viikonloppu toisensa perään ja olemme viettäneet laatuaikaa heidän kanssaan. On ollut mukava nähdä tuttuja kasvoja täällä ja esitellä meidän maisemia.

Viime viikonloppuna vietimme täällä Jonnen isän kuusikymppisiä. Päivät pitivät sisällään muun muassa hiihtämistä, ulkoilua, hyvää ruokaa, mukavaa yhdessäoloa ja revontulipororetken Sallan Poropuistossa.

Jonne vei äitinsä Maijan ja kummitätinsä Krissen tulistelemaan laavulle.

Revontuliretki oli meillekin Jonnen kanssa ihka ensimmäinen. Se starttasi Poropuistosta hämärän laskeuduttua noin kello 19. Kolmen tunnin retkellä matkattiin porojen kanssa läpi pimeän erämaan, välillä pysähdyttiin ruokkimaan poronvasoja ja tulistelemaan ison nuotion ääreen.

Oppaamme Pasi ja Jussi-poro. Poropuistossa kaikilla poroilla on nimet, meidän porokavereihin kuului Jussin lisäksi muun muassa Virtanen, Kiela, Mitri ja luottoporo Kurvari.

Meistä jokainen sai oman poron, jonka vetämässä reessä istuttiin taljojen päällä. Porot oli kytketty toisiinsa, joten matkasimme pitkänä seitsemän hengen jonona eli raitona. Porot olivat syöneet pari tuntia ennen retkeä ja niille tuli kova jano hetki retken alettua. Pysähdyimmekin noin kilometrin jälkeen, jotta porot saivat mutustaa lunta janoonsa.

Juomapaussin jälkeen kävimme ruokkimassa Poropuiston naarasporot eli vaatimet ja viime keväänä syntyneet vasat niiden omalla aitauksella. Tässä vaiheessa alkoi jo olla niin pimeää, että hylkäsimme kamerat ja keskityimme olennaiseen.

Oppaamme Pasi kertoili meille porojen elämästä ja vuodenkierrosta. Niin kuin monissa muissakin eläinlajeissa, poroissakin vaatimet ovat uroksia pienempiä ja sirompia. Ne eivät toimi vetohommissa, vaan asiakaspalvelun parissa työskentelevät hirvaat.

Seuraavaksi matkasimme pimeän erämaan läpi ison suon laitaan. Pasi viritteli sinne jätti-ison nuotion, jonka ääressä lämmittelimme, joimme kuumaa mehua ja jutustelimme maailman menosta.

Erityisesti tykkäsin siitä, että nuotiolta ei ollut mikään kiire pois. Istuskelimme ja nautimme luonnosta vielä pitkään sen jälkeen, kun mehut oli juotu. Tällaisina hetkinä uskoisin kaupunkilaisten irtaantuvan kiireisestä arjestaan.

Retkiseurueeseen kuului meidän lisäksi Jonnen vanhemmat ja kummit.

Kolmen tunnin retken jälkeen saavuimme takaisin Poropuiston päärakennukselle. Varpaat alkoivat olla jäässä, mutta mieli oli iloinen. Retki oli mukava ja jännittäväkin porojen vietävänä pimeän luonnon keskellä. Eikä haitannut yhtään, että revontulet jäivät pilvien takia näkemättä!

Bonuksena vielä pari iloista kuvaa viime viikonlopulta.

Koko porukan voimin Sallan SnowLounge-jääbaarissa.

Iloiset hiihtäjät: vasemmalla synttärisankari Kari ja oikealla Jonnen kummisetä Jari.

Talvi loppuu

Kati kirjoittaa:

Maaliskuun ensimmäinen päivä. Se kuulemma tarkoittaa, että talvi on virallisesti päättynyt ja kevät alkanut.

Surkeaa! Mieleen hiipii haikeus. Nytkö se on jo ohi? Pitääkö odottaa reilusti yli puoli vuotta seuraavaan talveen? En halua kevättä, kirkkaita aurinkoisia kelejä ja hupenevaa lumipeitettä. Haluan lisää hämäriä iltoja, upeita keskitalven auringonlaskuja ja lunta!

Kuulostaa varmaan hullulta, mutta siltä tuntuu. Meidän ensimmäinen talvi Sallassa on ollut mahtava. Ainakin minulla se ylitti kaikki odotukset. Lumen määrä, jatkuva (!) pakkanen, kuulaat päivät, vähäisen valon taiteilemat värit taivaanrannassa, huurtuneet puut, pakkasen nipistely poskipäillä. Eikä yhtään päivää vesisadetta! Täydellistä.

En ollut tietenkään aikaisemmin kokenut kokonaista talvea Lapissa. Enkä oikein pahinta kaamosaikaakaan, sillä perheen ja ystävien kanssa Lapin reissut tehtiin aina keväällä. Mutta huomaan nyt, että keskitalvi on minun ehdoton suosikki.

Täällä Sallan korkeudella ei kaamosta varsinaisesti ole, sillä aurinko nousee ja laskee joka päivä läpi talven. Vähimmillään päivänvaloa oli joulun tienoilla pari tuntia. Pimeää toki oli, mutta pimeys ei ollut niin raskasta ja painostavaa kuin Etelä-Suomessa. Pakkanen ja lumi tekivät siitä täällä siedettävän ja jopa nautinnollisen.

Pakkasen ja lumen lisäksi parasta keskitalvessa olikin se vähäinen valo. Matalalta säteilevä, kauniin kullankeltainen, taivaanrantoja maalaileva valo. Niin pehmeä valo, että se taikoi kaiken entistä kauniimmaksi.

Olen kokenut auringonlaskut esimerkiksi Balilla, mutta lappilaiset eivät häviä niille yhtään. Täällä tunturin päällä auringonlaskut ovat jotain uskomatonta. Auringon puolella tummaa, keltaista ja oranssia ja samaan aikaan tunturin toisella puolella vaaleanpunaista ja -sinistä pehmeää utua. Pää pyörii kuin tennisottelussa, kun yrittää imeä itseensä kaikki auringonlaskun sävyt.

Auringonlasku aurinkoon päin katsottuna.

 

Samaan aikaan toisella puolella tunturia. Käsittelemätön kuva suoraan kännykästä.

Haikein mielin hyvästelen tuon valon. Sen pehmeys alkaa olla poissa ja tilalle on tullut kirkas kevätaurinko. Häikäisevä ja armoton, mutta toisaalta monille niin lohdullinen. Pimeä aika on selätetty ja kesä saapuu. Välissä ovat vielä keväthangilla koettavat seikkailut.

Tällaisia maisemia ja ilmiöitä kuvailtiin jo lokakuun lopulla.