Majapaikkamme ikkunasta sai ihailla upeita vuorimaisemia.
Maaliskuun kuvakoosteen jatkoksi lupasin myös kuvakoosteen Lyngenin vapaalaskuretkestämme. Lyngen sijaitsee Norjan lapissa ja helpoiten sinne pääsee autolla kun hurauttaa käsivarresta yli. Lähin lentokenttä sijaitsee Tromssassa, jonne on noin. 2h ajomatka Lyngenfjordista (suomeksi Yykeänmuotka). Lyngenin alpit on erittäin suosittu vapaalaskupaikka etenkin lopputalvesta lumivarmuutensa vuoksi. Kun muualla alkaa laskukausi olemaan ehtoon puolella, niin siellä riittää monesti hyvää laskettavaa aina pitkälle vappuun asti ja joskus ylikin. Vuodet eivät toki ole veljeksiä ja kelit voivat vaihdella todella nopeastikin. Mekin saimme kokea vesi- ja räntäsateen, auringonpaisteen ja kovan tuulen, mutta onneksi myös runsaat lumisateet mikä pelastikin meidän laskureissun. Ilman uutta lunta reissusta olisi saattanut jäädä vain upeat maisemat mieleen. Niitä siellä toki riittääkin, lumihuippuisia vuoria on joka ilmansuunnassa silmän kantamattomiin. Vapaalaskun ideana on hiihdellä suksiin/lautaan kiinnitettävien nousukarvojen avulla ylös ja sen jälkeen laskea vapaavalintainen laskulinja alas. Keskiverto vuoren korkeus huitelee noin.1000m ja sitä kapuaa yleensä ylös noin 3-4h. Ylhäällä otetaan nousukarvat pois, syödään eväät, laitetaan välineet laskumoodiin ja hurautetaan alas. Alas laskuun menee noin tunti. Aina ei kuitenkaan huipulle ole pakko mennä eikä sinne kannata jääräpäisesti yrittääkkään, jos olosuhteet eivät ole suotuisat. Tuuli puhalsi melko navakkana useampana päivänä, eikä puurajan yläpuolella ollut puuteria laisinkaan. Jonnekkin se tuuli sen lumen aina kuitenkin kuljettaa ja me löysimme sitä metsästä. Laskimme poikkeuksellisen paljon metsäpätkiä mikä sekin on todella hauskaa. Meidän reissulla lumivyöryriski oli koko ajan huomattavan korkea, joten pysyttelimme alle 25 asteisissa mäissä.
Tarkoitus ei ole syventyä laskettelureissun tapahtumiin sen enempää vaan antaa kuvien puhua puolestaan.
Ensimmäisenä päivänä aurinko paistoi, mutta lumi oli laskemisen kannalta huonoa, tuulenpieksemää korppua.Tämä on koko reissun suosikkikuvani.Tuomas Ilola näyttää laskemisen mallia.Majapaikkamme sijaitsi Sjursnesissä ja siellä oli erittäin valokuvauksellinen kirkko.Kun keli menee ”sinkkiin”, niin on parempi kääntyä ympäri ja laskea alas. Mikko Järvinen aloittamassa laskuaan alas.Metsässä näkyvyys on jo paljon parempi ja sieltä sitä pehmeetä luntakin löytyi. Kim Hramoff pöllyttelemässä putikkaa.Seuraavana päivänä pääsi ”Jiihaata” huutamaan lähes kirkkaalta taivaalta.Ryhmäkuva loistavan metsälaskupäivän jälkeen.Uusi päivä, uusi nousu, uusi huippu kiikarissa.Luonnon minimalistista taidetta.PanoramaHuipulla kamojen vaihdossa. Monesti tuulen takia siellä ei maisemia kauaa viitsi katsella.Eikä maltakaan maisemia katsella, kun tätä on tiedossa.Viimeisenä laskupäivänä keli ei ollut otollinen ylös kiipeämiseen, niin päätimme rakentaa hyppyrin metsään ja nuorruimme samalla kaikki 20-vuotta.IlolaAllekirjoittaneen ysärityyli.Järän sivuduffy.Ennen kotimatkaa päätimme kokeilla josko rannalta saataisiin turskaa tai seitä ruokapöytään.Saatiin vain pelkkiä meritähtiä. 🙂Mutta onhan ne hienoja!
Kuvakoosteet laahaa hieman jäljessä, mutta yritän ottaa kovasti kiinni. Maaliskuun kuvakoosteessa ei montaa kuvaa ole, siitä syystä että noin 1,5 viikkoa meni ”lomaillessa” Norjassa laskureissulla. Teen siitä kokonaan oman kuvakoosteen, koska sieltä on niin runsaasti kuvia.
Maaliskuussa saatiin oikein kunnolla lunta! Kollega Tuomo nauttii puuterista & metsälaskusta.
Vietettiin Katin kanssa vapaapäivää ja huristeltiin kelkoilla Ruuhitunturille. Kelkkoja vuokraa Sallassa Napapiirin safarit. Tarjolla myös runsaasti erilaisia opastettuja safareita.
Vähissä oli hiihdot murtsikkakamoilla tänäkin talvena, mutta todistettavasti ainakin kerran hiihdin.Vauhdin huumaa sähköavustetulla fatbikepyörällä.
Suositun Lyhyenä hetkenä -blogin Pia Alapeteri kävi siskonsa kanssa tutustumassa sähköfatbikepyöräilyyn hiihtokeskuksen fillareilla ja minä toimin heille oppaana.
Tässä parin vuoden aikana olen ehtinyt tutustumaan Itä-Lappiin melko perusteellisesti. Tietysti työ on ollut se tekijä, joka ajatuttaa eniten ympäri aluetta – lähes viikottain, mutta on me aika monia vapaa-ajanreissujakin ehditty tekemään. Haluankin nyt nostaa esiin kolme paikkaa/kohdetta, joissa kannattaa vierailla täällä ihanassa itäkolkassa. Tällä kertaa en poikkeuksellisesti vedä kotiinpäin, vaan keskityn muihin alueisiin kuin Sallaan. Tässäpä tulevat vinkit:
1. Ravintola Tapio, Posio
Uskomattoman ihana, maukas, laadukas, lähes fine dining -tasoinen ravintola keskellä posiolaista metsää. Tänne ei voi eksyä ja ajaa vahingossa, mutta se on ehdottomasti tahallisen koukkauksen ja pistäytymisen arvoinen. Matkaa Posion kirkonkylältä tulee noin vartin verran autolla.
Ravintolaa pyörittää nuori pariskunta, mies on englantilainen ja nainen alkujaan posiolainen. Menu hyödyntää paikallisia raaka-aineita itsekerätyistä marjoista paikalliseen, omistajanaisen poromiesisän poronlihaan. Ruoka on parasta, mitä olen Lapissa saanut eikä se kalpene helsinkiläisten Michelin-ravintoloidenkaan rinnalla. Tapio sijaitsee järven rannalla Naali lodge -nimisen majoitus- ja aktiviteettiyrityksen pihapiirissä ja Naalilta löytyykin mukavat yösijat, niin dinnerin jälkeen ei tarvitse enää hypätä auton rattiin. Huomaa, että ravintolaan pääsee vain ennakkovarauksella. Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka!
Ihana Naali lodgen ja Ravintola Tapion pihapiiri posiolaisen järven rannalla. Tämän rakennuksen sisällä on the ravintola.
Taimenta, kyssäkaalia ja ruohosipulia. Miten hyvää! Ja ihanat yksityiskohdat kattauksessa poronsarvia myöten.
2. Ametistikaivos, Luosto
Mitä tulee mieleen, kun kuvittelee mielessään ametistikaivoksen? No ei varmasti mitään sellaista, mitä Luoston ametistikaivos todellisuudessa on. Pyhä-Luoston kansallispuistossa sijaitseva kaivos on erikoinen kohde sinne saapumisesta alkaen. Auto jätetään 2,5 kilometrin päähän kaivoksesta ja loppumatka taitetaan talvella ”pendolinolla” tai hiihtäen ja kesällä kävellen tai fatbikella. Tämä johtuu tietysti kansallispuiston säännöistä, jotka kieltävät moottorivehkeet puistoissa. Joka tapauksessa näillä välineillä kuljetaan 2,5 kilometriä kohti Lampivaaran huippua, jossa itse kaivos sijaitsee.
Pendolinolla kaivokselle.
Huipulla on useita pieniä puurakennuksia. Joissakin esitellään kaivoksen toimintaa, toisessa tulistellaan ryhmien kanssa ja sitten on se itse kaivos. Tämä:
Ei ihan sellainen luonnon tuhoava hirviökaivos, joista nykyisin vain puhutaan.
Kaivos on siis tunturin huipulla, ei maan alla kuten kaivokset yleensä ovat. Tai oikeastaan tämäkin on joskus miljoonia vuosia sitten ollut ison vuoriston ydintä, mutta jääkaudet ja muut ovat tehneet tehtävänsä. Kaivoksella ei käytetä koneita eikä ametistia myydä raaka-aineeksi. Tämän ansiosta ametistia odotetaan riittävän sadoiksi vuosiksi eteenpäin.
Portaita pitkin laskeudutaan kaivauspaikalle. Jokainen turisti saa kaivaa mukaansa yhden kämmenen sisään mahtuvan ametistin.
Ametistin kaivaminen on kuin aarteenetsintää. Melkeinpä joka toisella raapaisulla hiekan seasta tulee näkyviin violetin sävyissä kiiltelevä kivi. Koukuttavaa!
Riisitunturi on upea, etenkin talvisin. Sen suosio on siinä määrin räjähtänyt käsiin näillä kulmilla, että parkkipaikat alkavat olla talvipäivinä tupaten täynnä ja kulkijaa riittää. Suuret massat tuovat omat lieveilmiönsä ja vähän kaksijakoisin miettein ”suosittelen” kohdetta. Tykkyaikaan Riisitunturi on parhaimmillaan, mutta kannattaa pistäytyä siellä muulloinkin, jos mahdollista.
Ah, ihana talvi!Riisin maisemia.
+ Vielä yksi plusvinkki etelämmästä, Kainuun itärajalta. Nimittäin Hossa ja siellä Hossan lumo. Ihanat Maija ja Lenny Daly pitävät tätä leirintäaluetta ja mökkivuokrausta Hossanjärven rannalla ja tekevät sen rakkaudella. Mökit ovat kodikkaita, maisemat mahtavat ja hiljaisuus parasta. Täällä on panostettu ekologisuuteen, siitä iso plussa! Mökeissä esim. voi itse kierrättää kaiken muoveista alkaen ja pesuaineet ovat ekologisia.
Hossassa huhtikuun lopulla 2019.Vito tulistelemassa Hossassa.
Blogimme suhteen olemme olleet hieman laiskoja, mikä osittain varmasti johtuu siitä että molemmat saa omissa töissään ihan tarpeeksi kirjoittaa ja somettaa. Täällä kuitenkin ollaan ja hyvin pyyhkii. 🙂
Talvi alkaa olemaan loppusuoralla Sallassa, niin on hyvä muistella helmikuun kauneimpia hetkiä kameran etsimen takaa.
Valot johdattaa Sallatunturille.Kävimme Katin kanssa kuvaamassa yhdessä revontulia Sallan hiihtokeskuksen pohjoisrinteen kupeesta.Jänöjussi johdattaa tietä talven ihmemaahan.Odottelin aikaisin aamulla saksalaisia kuvaajia Sallatunturin huipulla. Tulivat kuvaamaan upeata auringonnousua.ja se auringonnousu tosiaan oli maaginen!Sakemanni haltioituneena 🙂
Katin perhe kävi helmikuussa kylässä ja pääsivät kokemaan vauhdikkaan huskyretken…sekä upeimmat revontulet, mitä olen koskaan nähnyt!
Kuvasin helmikuun aikana myös useamman freelance-keikan, mukaan lukien kahdet talvihäät Sallan Snowloungessa. Erittäin hienoja, opettavaisia ja mieleenpainuvia kokemuksia!
Alkuvuosi on mennyt kuin siivillä ja ei uskoisi että mennään jo helmikuuta. Tammikuussa kävi vieraita 3 viikkona putkeen, niin se toki vaikuttaa siihen, että aika meni super nopeasti. Oli kuitenkin tosi jees! Koostin alle tammikuun suosikkikuviani.
Tämä Sallatunturin huipulla sijaitseva kota nousi viraaliksi Instagramissa ( @j.vaahtera )Horisontissa näkyy alkuperäiset Sallatunturit. Mikäli se olisi edelleen Suomen puolella, niin se olisi Suomen toisiksi korkein hiihtokeskuksen huippu, Ylläksen jälkeen.Tammikuussa oli aivan upeita auringonnousuja sekä -laskuja.Lumijättiläinen ulkoiluttaa lumikoiraa.Tuli myös kokeiltua ensimmäistä kertaa hieman taiteellisempaa kameralla tehtävää päällekkäisvalotusta.Kuukauden aikana tuli lumikenkäiltyä ahkerasti. Tässä ensimmäinen reissu Sallan Vallovaaran kodalle.Mukana oli Katin kaveri Tiina.Sain vanhan duunikaverin vieraaksi ja kävästiin Sallatunturin Tupien kelkoilla päristelemässä.Taukoa pideltiin Lehtoaavan kodalla.Elmeri venttailee nokipannukahvien valmistumista.Tammikuuhun osui myös todella kylmiä päiviä. Pakkanen huiteli alle -30c useamman kerran, mutta se ei haitannut koska silloin oli myös upeita aurinkoisia päiviä.Verikuuta en vaivautunut kuvaamaan, mutta oli se ihan hieno seuraavana aamunakin.Tykkypuita ja vaahtokarkkivärejä.Kummityttö kun tuli kylään, niin revontulet loimusi heti ensimmäisenä yönä.Ja taas lumikenkäiltiin 🙂 Tehtiin mukava 4h retki Ison Sallatunturin maisemissa.
Tänään vietetään vuoden viimeistä päivää. Sen kunniaksi on yleensä tapana summata vuoden tapahtumia ja parhaita hetkiä, joten ajattelinpa itsekin tehdä sen.
Vuosi 2018 alkoi meillä täällä Sallassa. Katselimme perinteiset ilotulitukset ja kippistelimme jääsnapseilla SnowLounge-jääbaarissa. Odottelimme innolla uutta vuotta ja ensimmäistä kokonaista sellaista Lapissa.
Jonne uutenavuotena SnowLoungessa.
Alkuvuosi oli meillä molemmilla työntäyteinen. Työskentelemme molemmat matkailun parissa ja talvi on edelleen pääsesonki täällä. Työtä siis riitti eikä ylimääräisiä vapaita ehditty pitää. Tähän yritämme tehdä muutoksen tänä talvena. Tavoitteena nimittäin on, että ehtisimme reissata talven aikana enemmän ympäri Lappia. Nyt olemmekin ehtineet käydä joulukuun aikana jo Pyhällä ja Rukalla laskemassa, joten ihan hyvin on sen tavoitteen suhteen alkanut.
Alkutalvesta jäi myös mieleen moottorikelkkaretki, joka oli minulle ensimmäinen sellainen. Siitä voit lukea lisää täältä.
Meidän molempien synttäreitä vietettiin myös alkuvuodesta. Suuria juhlia ei pidetty, vaan ne menivät lähinnä hyvän ruuan ja seuran merkeissä kotikulmilla.
Synttärisankari. 🙂
Kevättalvella saimme paljon sukua ja ystäviä iloksemme Sallaan. Jonnen isän kuusikymppisiä vietettiin muun muassa revontulipororetkellä ja minun parhaiden ystävien kanssa viihdyttiin rinteessä ja huskyretkelläkin. Toivottavasti saadaan yhtä paljon kyläilijöitä tänäkin talvena!
Huskyretkellä Sallan Poropuistossa.
Kaiken kaikkiaan ensimmäinen talvi täällä 1000 kilometrin päässä oli mahtava! Nautimme luonnosta ja ihan oikeasta talvesta täysin siemauksin. Jopa niin paljon, että minua alkoi jo maaliskuussa harmittaa, että talvi kohta loppuu.
Näitä maisemia tuli ikävä jo maaliskuussa. Kaamos ja keskitalvi kosketti ja vaikutti kaikella kauneudellaan. Koko kevään, kesän ja syksyn odotin näitä maisemia ja nyt ne on vihdoin taas täällä!
Kevät on pohjoisessa ihan oma, erikoinen vuodenaikansa. Toisinaan se voi olla vähäluminen, kuten vuonna 2018, toisinaan taas lunta riittää pitkälle kesäkuun puolelle. Viime kevään erikoisuutena olivat kovat tulvat, joita kävimme ihastelemassa Kiutakönkäällä Oulangan kansallispuistossa. Lue lisää siitä reissusta täältä.
Tulviva Kiutaköngäs.
Kesästä 2018 jäi mieleen kolmet ylioppilasjuhlat, hetket molempien mökeillä ja tietysti kesälomareissut. Bengtskärin majakassa yöpyminen oli mahtava ja unohtumaton kokemus. Etelä-Ranskan road trip jäi mieleen kauniista maisemista ja kaupungeista sekä helteestä.
Ihana Etelä-Ranska!Hurmaava muurien sisään rakennettu Avignonin kaupunki. Road tripin reitti oli: Marseille – Aix-en-Provence – Roussillon – Gordes – L’Isle-Sur-la-Sorgue – Avignon – Arles – Istres. Ja menopelinä Fiat500.
Yksi unohtumattomista kesän reissusta oli myös työmatka Venäjälle, läheisiin Alakurtin kylään ja Kantalahden kaupunkiin. Suosittelen katsomaan ainakin kuvat siitä reissusta täältä. Siinä reissussa oli eksotiikkaa!
Loman jälkeen koittivat jälleen työkiireet ja tuntuu, että syksystä ei juuri jäänyt muistikuvia. Jonnen syksyn kohokohtiin kuului poikien eräretki Pohjois-Sallan erämaahan. Syksyn loppupuolella vietettiin myös isäni syntymäpäiviä koko perheen voimin Etelä-Suomessa.
Marraskuun alkupuolella käväisin vielä työmatkalla Saksassa. Ehdittiin ajaa viidessä päivässä Berliinistä aina länteen Düsseldorfiin asti. Paljon nähtiin lyhyessä ajassa ja pakko myöntää, että reissu muutti käsitykseni Saksasta. Se ei juuri ole kiinnostanut matkakohteena tätä ennen, mutta nyt bongasin monia niin hienoja paikkoja, että tekisi mieli lähteä tutkailemaan sinne enemmänkin.
Voitte varmaan arvata, että marraskuussa kaipailtiin jo aika kovasti talvea. Sitä vain ei kuulunut. Pilvisiä päiviä toistensa perään, mutta ei lumisadetta. Alkutalvi olikin lopulta vähälumisin 60 vuoteen. Alkoi ahdistaa. Tällaisiako tulevaisuuden talvet ovat? Edes Lappiin ei sada lunta ennen joulukuun puoliväliä? Mitä itse voin tehdä ilmastonmuutoksen hidastamiseksi? Miksi KAIKKI eivät jo tee jotain!?
Onneksi lunta lopulta saatiin ja joulu oli valkea. Silti ei pidä unohtaa alkutalvea ja monia muita ilmastonmuutoksen tuomia nyt jo näkyviä ongelmia. Jotain pitää tehdä jokaisen, viimeistään nyt.
Näissä maisemissa vietettiin vuoden viimeistä viikonloppua.
Kaiken kaikkiaan vuosi 2018 oli hieno ja täynnä uusia kokemuksia ja seikkailuja. Se oli meille ensimmäinen kokonainen vuosi täällä Sallassa. Ilolla ja mielenkiinnolla otamme vastaan seuraavankin vuoden!
Hyvää uutta vuotta!
Kaikissa seikkailuissa mukana aina maailman paras Vito. ❤
Vihdoin on Sallassa maa valkoisena, niin on aika julkaista syksyn kuvakooste.
Aloitetaan laittamalla kuva työpaikalta, eli Sallan hiihtokeskuksen itärinteeltä. Horisontissa näkyy myös alkuperäiset Sallatunturit, jotka tätä nykyä ovat Venäjän puolella.
Porot ovat yleinen näky sulanmaan aikaan hiihtokeskuksen rinteillä.
Ensimmäiset revontulet näkyivät syyskuun ensimmäisenä päivänä. Kuva on otettu Suomujärven kämpän rannalta. Upea paikka ja ehdottomasti vierailun / yöpymisen arvoinen. Sijaitsee Sallan puolella, vaikkakin on lähempänä Suomua kuin Sallan keskustaa. Sallan keskustaan kertyy matkaa kämpältä 50km.
Syksyllä on hienoa kuvata revontulia, kun vedestä saa aina heijastukset mukaan kuviin.
Paluumatka Suomujärveltä kotiin ajeltiin pikkuruisia hiekkateitä, josko jotain mielenkiintoista kuvattavaa löytyisi. Aution metsästyskämpän rappusten alla piilottelikin nuori repolainen. Sen verran ujo veikkonen oli kyseessä, että parempaa kuvaa en ketusta saanut.
Kettu
Sumu on valokuvissa yksi lempielementeistäni ja syksyisin sumuisia aamuja onneksi usein riittää.
Sumu tuo tavalliseen metsäkuvaan kivaa mystisyyttä.
Syyskuun puolessa välissä sain kavereita Helsingistä enemmänkin ihmettelemään lapin upeaa luontoa ja ruskaa.
Koko porukka hilpeässä ryhmäkuvassa. Allekirjoittanut ihan oikeassa reunassa.Toni kalastelee taimenia Naruskajoen ruskan väriloisteessa.
Askelmerkit oli retken kannalta kohdillaan ja ruska oli kauneimmillaan Sallan Naruskalla.
Revontulet
Osa porukasta ei ollut eläissään nähnyt revontulia, joten ne oli tilauksessa. Puolessa välissä retkeä taivas kirkastui hetkeksi ja taivaalla oli haalea tanssi. Onneksi kamera sentäs ikuisti silmää kirkkaammin reposet kuvan muodossa muistoksi.
Tulilla
Parasta pimenevissä illoissa oli pitkät tulistelut jätkien kanssa. Kaikki ruuat myös tehtiin avotulella.
Kullaojan vesiputous
Katin ja Vito-koiran kanssa vierailtiin Kullaojan vesiputoksella yhdessä saksalaisten somekuvaajien kanssa.
Kati ja VitoKoppelot eli naarasteeret tiellä.Tunturimaisemaa auringon laskiessa.Kuu ja vaahtokarkkivärit auringon jo laskettua.Perhepotretti laavulla.
Tämä viimeinen kuva otettiin eilen (23.11.) ja nyt on onneksi jo maa valkoisena.
Edellisestä päivityksestä on taas vierähtänyt tovi. Valitettavasti kesäloma ei ihan tänne asti kestänyt, mutta syksyn kiireet on vieneet kirjoitusintoa.
Jospa nyt kuitenkin palattaisiin vielä hetkeksi kesän reissuihin. Pidimme kolmisen viikkoa kesälomaa heinä-elokuussa ja olimme koko loman pois täältä tunturimaisemista. Lomaan kuului paljon mökkeilyä, mutta ehdimme vähän myös reissaamaan. Ensin vietettiin yö Bengtskärin majakalla ja sen jälkeen reilu viikko Etelä-Ranskassa. Palataan Ranskaan myöhemmin, nyt muutama sananen Bengtskäristä.
Kuulin majakasta jo vuosia sitten ja olin haaveillut pitkään, että pääsisin yöpymään majakkaan. Se kuulosti erikoiselta kokemukselta ja jotenkin ajatus yöstä keskellä merta viehätti minua. Jonne muisti haaveeni ja kääri joulupakettiin majakkamatkan jouluna 2016. Sattuneista syistä emme vuosi sitten ehtineet reissuun, joten matka siirtyi tälle kesälle.
Bengtskärin majakka on Suomen eteläisin asuttu paikka. Se on Suomenlahden edustalla, Saaristomeren uloimmalla luodolla. Matkaa Kasnäsin satamasta tuli veneellä noin tunnin verran. Bengtskärin majakka on 52 metriä merenpinnan yläpuolella ja se on myös Pohjoismaiden korkein majakka.
Majakkaluoto on pienen pieni, käytännössä siellä on vain majakkarakennus, sauna ja asuinrakennus. Ja paljon ihanaa kalliota, jossa istuskella iltaa ja nauttia merimaisemista. Luodon ainoat vakituiset asukkaat pitävät huolta majakasta ja palvelevat sen asiakkaita.
Matka majakalle alkoi Kasnäsin satamasta kello 11. Puolen tunnin veneilyn jälkeen pysähdyimme saaristokylä Rosalassa ja sen sievässä viikinkikeskuksessa. Nautimme siellä lounaan ja tutustuimme viikinkihistoriaan. Sitten jatkoimme toiset puoli tuntia veneellä Bengtskäriin.
Kun saavuimme majakkaluodolle, paikalla oli paljon muitakin turisteja. Suurin osa näistä oli päiväkävijöitä, jotka tutustuivat saareen muutaman tunnin ajan ja lähtivät sitten veneillä takaisin Kasnäsiin ja Hankoon. Meitä yöpyjiä jäi majakan hotellille kuusi seuruetta, saman verran on majakalla huoneitakin.
Meidän söpö huone.Yöpyjien huoneiden ikkunoita.
Kun päiväkävijät häipyivät, me pääsimme saunomaan. Jokainen porukka sai tunnin saunavuoron luodon tunnelmallisesta puusaunasta. Juoksevaa vettä saunassa ei ollut, vaan sadevedestä ja lämpimästä vedestä sotkettiin sammioissa sopivaa pesuvettä. Lauteilla nautittiin upeista merimaisemista. Tämä oli ehkä yksi rentouttavimmista ja kauneimmista saunoista, joissa olen ikinä löylytellyt!
Saunomisen jälkeen söimme maittavaa illallista, johon kuului monenlaista luodolla valmistettua herkkua. Sitten kaikki seurueet häipyivät iltapuuhiinsa: osalla oli vielä saunavuoro edessä, jotkut häipyivät huoneisiin nukuttamaan lapsiaan ja loput – kuten me – etsimään sopivaa kallionkoloa, jossa katsella auringonlaskua.
Meillä kävi tuuri sään kanssa. Saimme nähdä mahtavan kauniin auringonlaskun.
Meitä oli luodolla niin vähän, että tuntui kuin olisimme olleet siellä kahdestaan. Työntekijätkin vetäytyivät omiin oloihinsa iltaruuan jälkeen ja jättivät kahvilaan piikin auki. Saimme siis hakea sieltä pitkin iltaa ja yötä kaikkea viinistä matkamuistoihin. Ostokset merkittiin vain lappuun ja maksettiin pois seuraavana päivänä.
Huoneisiinkaan ei ollut kellään avaimia. Huoneita ei lukittu koko aikana ja se tuntui ihan luonnolliselta. Kukapa sieltä kaukaiselta luodolta pääsisi karkaamaan varastettujen tavaroiden kanssa.
Seuraavana päivänä saimme vielä nauttia majakkaluodosta kaikessa rauhassa, paluu oli vasta klo 16 päiväkävijöiden kanssa samalla veneellä.
Hätäisimmät olisivat ehkä toivoneet, että paluu olisi ollut jo heti aamupäivällä, mutta me osasimme arvostaa tällaista kiireetöntä meininkiä. Tuntui, että tämä reissu oli juuri sopiva aloitus lomalle: rentouttava ja ikimuistoinen.
Huoneesta oli hienot maisemat, tietysti merelle.Majakan torniin pääsi kiipeämään näitä hurmaavia portaita pitkin.Jonne oli innoissaan, kun luodolla oli paljon kuvattavaa.
Kuvapäivityksissä on tullut oltua vähän liian laiska, mutta ehkä nyt olisi hyvä aika laitella taas yksi sellainen ilmoille, ennen kuin kesäloma alkaa.
Olen muokkaillut omaa kuvasivustoa myös aika isolla kädellä, joten nyt vain murto-osa kuvista on näkyvissä. Yritys on kova pitää sitä ns. portfolio -tyylisenä, notta vain parhaat kuvat olisi esillä. Saa nähdä kauan pakka pysyy kasassa.
Seuraavan kuvapläjäyksen kuvat on otettu aikavälillä 2.6 – 8.7.2018. Aloitetaan kesäkuusta ja mennään heinäkuuta kohti.
Oli kunnia saada kuvata kummityttöni yo-kuvat.Muutamia hirviä on tullut Sallassa nähtyä auton ratin takaa, mutta nyt ensimmäistä kertaa oli kamera matkassa. Pysähdyin autolla ja hiiviskelin vielä 50m lähemmäs.Henkilökuvaus on alkanut kiinnostamaan entistä enemmän. Ostinkin tämän tyyppisiin ”maisemapotretteihin” sopivan linssin (Sigma 35mm Art f1.4). Ps. tämä ei ole maksettu mainos 🙂”Myrskyn jälkeen on poutasää”Poutasää! Kuva otettu Sallatunturilla.Samalla Sallatunturin reissulla tuli otettua myös muutamat markkinointikuvat pyörien kanssa.Sallassa on lukematon määrä upeita suppailukohteita. Ilmatäytteisiä sup-lautoja vuokraa Salla Ski Resort.Kävin tutustumassa Sallan Yhteismetsän vuokraamaan Kalastajan Torppa -erämökkiin ja samalla otin selfien jos…toisenkin. Erämökin vieressä on uskomattoman upea ja kirkas lampi. Siitä vielä myöhemmin lisää kuvia.Tälläsiä sitä voi joskus polulta löytää. Sarvet oli leikattu pois ennen kuin luonnon kiertokulku otti omansa.Tupasvilloja lapin jängillä riittää.Tällä kaverilla ne sarvet vielä oli tallessa. Molemmat löytyneet kallot olivat selvästi vuosia vuosia vanhoja.Tämäkin kuva on Sallatunturin päältä. Kamera suunnattuna kohti Venäjää.Naruskajoki on kirkas!Aina pitää vähintään yksi kuva olla Vitostakin.Drone-kuva Sallan Naruskalta.Hrrr… upean näköistä vettä, mutta aivan jäätävän kylmää!Tietyssä valossa Kalastajan Torpan lammen vesi näyttää ihan maagiselta.Siikaa haettiin, särki saatiin.Ruuassa ollaan kuitenkin pysytty. (Katilta tämän kuvan myötä lämpimät terveiset Eevalle Järvenpäähän! <3)Kalastajan torppa lintuperspektiivistä.
Seuraava kuvapäivitys sitten pullollaan lomakuvia. Mukavaa ja aurinkoista kesää kaikille! 🙂
Pääsin viime viikolla elämäni mielenkiintoisimmalle työmatkalle – tai ehkä matkalle ylipäätään. Reissu suuntautui nimittäin itärajan taakse Alakurttiin ja Kantalahteen, joissa vietimme isolla 30 hengen porukalla yhteensä kolme päivää ja kaksi yötä.
En ole aikaisemmin käynyt Venäjällä ja pakko myöntää, että ei se ole edes kuulunut TOP5-matkakohteisiini. Jostain syystä idän isot kaupungit, joihin matkat yleensä tehdään eivät ole kiinnostaneet.
Mieli kuitenkin muuttui ja itärajan ylittäminen alkoi kiinnostaa, kun kuulin pääseväni mukaan retkelle pienempiin pohjoisen kaupunkeihin. Tarkempana suunnitelmana oli viettää päivä Alakurtissa ja kaksi päivää Kantalahdessa. Olin aika fiiliksissä, että pääsin ottamaan tuntumaa isoon itänaapuriin näistä pienistä pitäjistä käsin. Arvelin, että siellä meininki on vielä aitoa. En ollutkaan siinä aivan väärässä.
Kantalahden pääkatua. Huomio kiinnittyi tietysti rakennusten kuntoon, mutta myös viheralueiden rehevyyteen.
Venäjän-matkaa kun suunnitellaan, niin suomalaisilla homma alkaa aina viisumin hakemisella. Laitoin hakemuksen vireille jo toukokuussa ja projektiin onkin hyvä varata vähintään pari-kolme viikkoa. Viisumeja on saatavilla erilaisia: kertaviisumi, ryhmäviisumi, vuoden tai kolmen vuoden viisumit jne. Viisumihakemuksen voi tehdä esim. matkatoimistossa, itse hoidin sen paikallisessa autotarvikeliikkeessä (toinen vaihtoehto Sallassa on kenkäkauppa, heh).
Viisumihakemukseen tarvitaan mukaan kutsu Venäjän päästä, passi, tuore passikuva ja vakuutusyhtiön todistus voimassa olevasta vakuutuksesta. Itse jouduin hankkimaan ensin uuden passin ja tuoreet kuvat, koska passin voimassaoloaika ei olisi riittänyt vuoden viisumin hakemiseen. Passin pitää olla voimassa puoli vuotta matkan jälkeen.
Muutaman viikon odottelun jälkeen passi tuli takaisin liimatun viisumisivun kanssa. Viisumi ei kuitenkaan yksin riitä itärajan ylittämiseen. Tarvitaan myös maahantulokortti, joka täytetään ennen rajan ylitystä. Se tehdään kahtena kappaleena ja molemmissa pitää lukea meno- ja paluupäivät. Toinen kappale jää mennessä rajalle ja toista säilytetään tarkasti matkan ajan aina paluuseen asti.
Reissun reitti.
Suomen päässä Sallan raja-asemalla kaikki sujui jouhevasti: kaikki ulos bussista ja sisälle asemalle, jokainen vuorollaan passin kanssa virkailijan luo, nopea passin tsekkaus sähköisesti ja takaisin bussiin. Suomen osalta rajamuodollisuudet oli siinä. Toista oli vajaan kilometrin päässä Venäjän raja-asemalla. Kuskin johdolla kaikki ulos bussista, virkailijoiden syyniin, viisumin syynääminen ja leimaaminen käsin, kuljettajan paperishow bussista virkailijan kanssa muiden odottaessa sisällä, bussin tarkistaminen virkailijoiden ja koirien voimin ja takaisin bussiin, kun lupa oli saatu. Aikaa kului vähintään kolme kertaa enemmän kuin Suomen puolella.
Rajamuodollisuudet eivät kuitenkaan jääneet tähän. Seuraava tarkastus oli pian uudelleen. Virkailija tuli bussiin, laski meidät ja tarkisti viisumit. Ja muutaman kilometrin päästä sama taas uudelleen.
Sitten pääsimme matkaan ja ohitimme ensin rajan tuntumassa rajavyöhykkeellä olevia hautausmaita. Suomalaisilla, saksalaisilla ja venäläisillä on kaikilla omansa. Viisumi ei riitä hautausmailla pysähtymiseen, vaan näihin tarvitaan erikseen rajavyöhykelupa. En suosittele pysähtymään omalla luvalla, sillä vyöhykkeen jälkeen viisumit jälleen tarkistetaan ja siellä kyllä osataan odotella saapujia. Jälleen meidät siis laskettiin ja viisumit tarkistettiin. Sitten vihdoin pääsimme etenemään Alakurttiin asti.
Alakurttiin on rajalta noin 80 kilometriä ja se on kuulunut ennen sotia Sallaan. Matkalla käsitti, että Salla olisi valtavan kokoinen kunta, jos menetetty puolikas kuuluisi edelleen meille. Meille olisi jääneet myös upeat, oikeat Sallatunturit, joista korkeampi on yli 600 metriä korkea. Kyllä sielläkin kelpaisi lasketella.
Sallatunturit olivat uljaina paikoillaan, mutta toisin oli vanhan kirkonkylän kanssa. Siitä ei ollut jäljellä enää juuri mitään. Vanhat kylät ja sukulaisten kodit ovat hävinneet.
Alakurtti itsessään oli aika karu ensikosketus itänaapuriin. Tuntui kuin olisi palannut vuosikymmeniä ajassa taaksepäin.
Alakurtin keskustaa.Panssarivaunu parhaalla paikalla kylän keskustassa. Piiput on kuulemma usein suunnattu länteen.Sitä kaipaamaani aitoutta.
Alakurtin melko pikaisen visiitin jälkeen olin jotenkin todella innoissani. Olin otettu, että sain mahdollisuuden nähdä tällaisia paikkoja livenä ja toisaalta odotin innolla mitä muuta oli vielä luvassa.
Ei sen tietysti olisi pitänyt yllättää, mitä seuraavana oli luvassa. Viisumin tarkistus tietysti. Taisi olla jo viides Venäjän puolella ja olimme vasta noin 80 kilometriä rajalta. Alkoi tuntua, että tietävät aika hyvin missä milloinkin liikumme.
Alakurtin jälkeen tie huononi huomattavasti ja köröttelimme viittä-kuuttakymppiä monia kymmeniä kilometrejä. Tie on kyllä rajalta Kantalahteen asti päällystetty, mutta tämä pätkä todella pomppuinen.
Lopulta parin tunnin pomputtelun jälkeen pääsimme perille Kantalahteen ja majoituimme Belomorje-nimiseen 80-luvulla rakennettuun hotelliin.
Kantalahden Belomorje-hotelli koko komeudessaan.
Osa huoneista oli kunnostettu lähivuosina, meidän ei. Tunnelma oli aika autenttinen, kun mikään tuskin oli muuttunut sitten hotellin rakentamisen. Minua hotellin ”lievä” nuhjuisuus ei haitannut. Otin tämänkin osan innolla vastaan ja tallensin kokemusten arvokkaaseen pankkiin.
Hotellin käytävä.
Kantalahdessa on yli 36 000 asukasta. Maisemaa värittävät tunturit, Vienanmeri ja Niva-joki. Rakennukset ovat melko huonossa kunnossa ja tunnelma hieman karu, mutta jotenkin kaupunki on todella kaunis ja valokuvauksellinen. Kirosin itseni, kun olin jättänyt kameran kotiin ja olin vain kännykkäkameran varassa.
Vienanmereen laskeva Niva-joki ja näkymät kohti Kantalahden kaupunkia.Edellinen kuva on otettu tästä samalta paikalta. Tästä Kantalahden kaupunki alkoi rakentua jo 1500-luvulla.Nivan rannalla oli vieri vieressä venäläisten mökkejä eli datsoja. Pihoilla ei paljon ruohoa näkynyt, vaan jokainen neliömetri oli varattu perunoille ja muille kasvimaan antimille.Keskustan katukuvaan ja parhaalle paikalle kuuluu tietysti tankki. Taustalla kaupungintalo.Näitäkin kulkuneuvoja näkyi katukuvassa.Lenin.Kantalahtelaista pääkatua. Liikkeiden nimet oli täällä selvästi esillä.Sivummalta sitten löytyi tällaisia hurmaavia kauppoja. Tästä näkee selvästi, että kyseessä on kalastuskauppa. Paljon oli myös sellaisia liikkeitä, joissa ei lue ulkopuolella mitään. Vain tietäjät tietää.Söpö motelli.Tunturien rinteiltä aukeaa kauniit maisemat Vienanmerelle. Kantalahden rannoilla voi nähdä hylkeitä, meilläkin kävi tuuri ja näimme pään nousevan merestä.
Pääsen edelleen samoihin innostuneisiin fiiliksiin, kun katselen näitä kuvia vajaan viikon takaa. Yritin imeä itseeni sitä aitoa venäläistä tunnelmaa, joka molemmissa paikoissa edelleen vallitsee. Tuli sellainen olo, että on todella tullut toiseen maailmaan. Missään ei nähnyt tai kuullut sanaakaan englantia. Olo oli aika avuton, kun tuntui että ei ymmärrä mitä ympärillä tapahtuu. Mitä missäkin lukee ja mitä kukakin puhuu. Olen tottunut matkustelemaan kohteissa, joissa pärjään englannilla tai ymmärrän edes aakkoset, hah.
Toisaalta se tunne oli aika mahtava! Olla täysin ulkopuolisena vieraassa kulttuurissa. Olla uuden äärellä ja oppia paljon uudesta kulttuurista, ihmisistä, historiasta ja elämästä. Ymmärrän nyt todella paljon enemmän Venäjästä ja venäläisistä. Näistä syistä rakastan matkustelua, näitä kokemuksia ei Instagramin, netin, elokuvien tai kirjojen kautta saa!
En ehkä kuitenkaan voi suositella kumpaankaan kohteeseen matkustamista ilman venäjän kielen taitavaa seuraa. Ensikertalaisena lyöttäytyisin vähintään jonkun näissä kohteissa aikaisemmin matkanneen seuraan. Jo pelkkien rajamuodollisuuksien suorittaminen voi olla hyvin vaativaa ilman kokenutta tai kielen osaavaa seuralaista. Etenkin, jos on autolla matkassa ja joutuu hoitamaan siihen liittyviä paperitöitä.
Mutta jos osaavaa ja kokenutta seuraa löytyy, niin ehdottomasti suosittelen Alakurttia ja Kantalahtea matkakohteiksi! Aitoutta löytyy roppakaupalla. Mukaan pitää kuitenkin pakata runsain määrin avointa mieltä ja seikkailuhalua. Asiat eivät ole tiptop, mutta oikealla asenteella kokemus on varmasti ikimuistoinen!
Paluumatkalla pysähdyimme muistomerkkialueelle, joka on Kantalahdesta tultaessa vähän ennen Alakurttia. Kuvassa on tuorein muistomerkki: tämä mies menehtyi vuonna 1990, kun oli raivaamassa alueella miinoja ja yksi miinoista räjähti. Näillä alueilla ei suositella metsässä liikkumista tai tieltä poikkeamista, sillä miinoja löytyy maastosta edelleen tänä päivänäkin.
1000 kilometriä pohjoiseen 