Kolme kohdetta ihanasta Itä-Lapista

Kati kirjoittaa:

Tässä parin vuoden aikana olen ehtinyt tutustumaan Itä-Lappiin melko perusteellisesti. Tietysti työ on ollut se tekijä, joka ajatuttaa eniten ympäri aluetta – lähes viikottain, mutta on me aika monia vapaa-ajanreissujakin ehditty tekemään. Haluankin nyt nostaa esiin kolme paikkaa/kohdetta, joissa kannattaa vierailla täällä ihanassa itäkolkassa. Tällä kertaa en poikkeuksellisesti vedä kotiinpäin, vaan keskityn muihin alueisiin kuin Sallaan. Tässäpä tulevat vinkit:

1. Ravintola Tapio, Posio
Uskomattoman ihana, maukas, laadukas, lähes fine dining -tasoinen ravintola keskellä posiolaista metsää. Tänne ei voi eksyä ja ajaa vahingossa, mutta se on ehdottomasti tahallisen koukkauksen ja pistäytymisen arvoinen. Matkaa Posion kirkonkylältä tulee noin vartin verran autolla.

Ravintolaa pyörittää nuori pariskunta, mies on englantilainen ja nainen alkujaan posiolainen. Menu hyödyntää paikallisia raaka-aineita itsekerätyistä marjoista paikalliseen, omistajanaisen poromiesisän poronlihaan. Ruoka on parasta, mitä olen Lapissa saanut eikä se kalpene helsinkiläisten Michelin-ravintoloidenkaan rinnalla. Tapio sijaitsee järven rannalla Naali lodge -nimisen majoitus- ja aktiviteettiyrityksen pihapiirissä ja Naalilta löytyykin mukavat yösijat, niin dinnerin jälkeen ei tarvitse enää hypätä auton rattiin. Huomaa, että ravintolaan pääsee vain ennakkovarauksella. Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka!

Lisää Ravintola Tapiosta täällä.

Ihana Naali lodgen ja Ravintola Tapion pihapiiri posiolaisen järven rannalla. Tämän rakennuksen sisällä on the ravintola.

Taimenta, kyssäkaalia ja ruohosipulia. Miten hyvää! Ja ihanat yksityiskohdat kattauksessa poronsarvia myöten.

2. Ametistikaivos, Luosto
Mitä tulee mieleen, kun kuvittelee mielessään ametistikaivoksen? No ei varmasti mitään sellaista, mitä Luoston ametistikaivos todellisuudessa on. Pyhä-Luoston kansallispuistossa sijaitseva kaivos on erikoinen kohde sinne saapumisesta alkaen. Auto jätetään 2,5 kilometrin päähän kaivoksesta ja loppumatka taitetaan talvella ”pendolinolla” tai hiihtäen ja kesällä kävellen tai fatbikella. Tämä johtuu tietysti kansallispuiston säännöistä, jotka kieltävät moottorivehkeet puistoissa. Joka tapauksessa näillä välineillä kuljetaan 2,5 kilometriä kohti Lampivaaran huippua, jossa itse kaivos sijaitsee.

Pendolinolla kaivokselle.

Huipulla on useita pieniä puurakennuksia. Joissakin esitellään kaivoksen toimintaa, toisessa tulistellaan ryhmien kanssa ja sitten on se itse kaivos. Tämä:

Ei ihan sellainen luonnon tuhoava hirviökaivos, joista nykyisin vain puhutaan.

Kaivos on siis tunturin huipulla, ei maan alla kuten kaivokset yleensä ovat. Tai oikeastaan tämäkin on joskus miljoonia vuosia sitten ollut ison vuoriston ydintä, mutta jääkaudet ja muut ovat tehneet tehtävänsä. Kaivoksella ei käytetä koneita eikä ametistia myydä raaka-aineeksi. Tämän ansiosta ametistia odotetaan riittävän sadoiksi vuosiksi eteenpäin.

Portaita pitkin laskeudutaan kaivauspaikalle. Jokainen turisti saa kaivaa mukaansa yhden kämmenen sisään mahtuvan ametistin.

Ametistin kaivaminen on kuin aarteenetsintää. Melkeinpä joka toisella raapaisulla hiekan seasta tulee näkyviin violetin sävyissä kiiltelevä kivi. Koukuttavaa!

Lisää Ametistikaivoksesta täällä.

3. Riisitunturi, Posio

Riisitunturi on upea, etenkin talvisin. Sen suosio on siinä määrin räjähtänyt käsiin näillä kulmilla, että parkkipaikat alkavat olla talvipäivinä tupaten täynnä ja kulkijaa riittää. Suuret massat tuovat omat lieveilmiönsä ja vähän kaksijakoisin miettein ”suosittelen” kohdetta. Tykkyaikaan Riisitunturi on parhaimmillaan, mutta kannattaa pistäytyä siellä muulloinkin, jos mahdollista.

Ah, ihana talvi!

Riisin maisemia.

 

+ Vielä yksi plusvinkki etelämmästä, Kainuun itärajalta. Nimittäin Hossa ja siellä Hossan lumo. Ihanat Maija ja Lenny Daly pitävät tätä leirintäaluetta ja mökkivuokrausta Hossanjärven rannalla ja tekevät sen rakkaudella. Mökit ovat kodikkaita, maisemat mahtavat ja hiljaisuus parasta. Täällä on panostettu ekologisuuteen, siitä iso plussa! Mökeissä esim. voi itse kierrättää kaiken muoveista alkaen ja pesuaineet ovat ekologisia.

Hossassa huhtikuun lopulla 2019.

Vito tulistelemassa Hossassa.

Kanjonin kurkkaus Oulangan kansallispuistossa

Kati kirjoittaa:

Meillä on jo pitkään ollut to go -listalla Oulangan kansallipuistossa sijaitseva Oulangan kanjoni. Se on kansallipuistossa Sallan puolella, noin 50 kilometriä Sallan kirkonkylältä etelään.

Kanjonille kuljetaan Kanjonin kurkkaus -nimistä ympyräreittiä pitkin. Reitti on kuusi kilometriä pitkä ja alkaa Savilammen pysäköintialueelta. Kuusamontiellä viitassa lukee Urriaapa ja parkkipaikalle on hyvät viitoitukset Oulangan kanjoni -tekstein. Ei voi eksyä.

Kuuden kilometrin reitti on mukava kuljettava. Se suositellaan kierrettäväksi vastapäivään ja näin mekin teimme. Alkupätkä tarjoaa vaihtelevaa nähtävää: välillä kuljetaan ihanien mäntykankaiden keskellä, kohta taas syvällä vehreässä koivikossa. Tuon tuosta on joku pieni puro ylitettävänä.

Ensimmäinen taukopaikka on muutaman kilometrin päässä lähtöpaikasta, Kirkasvetisenlammen rannalla. Lampi tosiaan on nimensä veroinen ja sen pohjalla lepäävät vanhat kelot näkyvät pitkälle. Lammen rannalla on mukava tulipaikka. Me kuitenkin päätimme jatkaa vielä eteenpäin, emmekä jääneet tähän tulistelemaan.

Kun lampi on kierretty, aletaan kavuta korkeammalle kanjonin reunalle. Kanjonin pauhu kuuluu jo ja pian se näkyykin. Korkeanpaikankammoisia kanjonin reunalla kävely voi hirvittää, sen verran kivikkoinen ja jyrkkä pudotus on näkyvillä.

Kanjonin reunalla on useita paikkoja maisemien katseluun ja valokuvaamiseen. Ensin tulee varsinainen Oulangan kanjoni eli Oulanganköngäs viittoineen ja sitten pienen matkan päässä Pikkuköngäs. Molemmista avautuu hienot maisemat alas kanjoniin ja sen jälkeen Savilammelle.

Kanjonin reunaa kävellään siis useampi sata metriä. Nähtävää ja ihmeteltävää riittää, mikä on kiva, sillä monilla muilla paikoilla könkäät ja putoukset ohitetaan reitillä melko nopeasti. Täällä maisemapaikat eivät varmaankaan ruuhkaudu vilkkaimpaan retkeilyaikaan.

Kun kanjoni on ihasteltu ja valokuvat otettu, laskeudutaan Savilammen autiotuvalle. Se tarjoaa hyvät ja kauniit puitteet tulisteluun ja yöpymiseen. Tässä mekin paistoimme makkarat ja hörppäsimme kahvit. Ja tapasimme retken ainoat ihmiset.

Savilammen autiotupa. Riippusilta tarvitsee ylittää vain mikäli mielii Isolle karhunkierrokselle.

Savilammen autiotuvalta pääsee Kanjonin kurkkaus -reitin lisäksi toisellekin reitille, nimittäin Isolle karhunkierrokselle. Tässä kohtaa ei kannata erehtyä, sillä erehdys tuo lisää käveltävää lähes 70 kilometriä.

Autiotuvalta Kanjonin kurkkausta jatkuu vielä pari kilometriä. Viimeinen vajaa kilometri on tien pohjaa.

Ruuhkaa Kanjonin kurkkauksella ei siis ollut. Se on hyvä vaihtoehto ihmisten täyttämälle Pienelle karhunkierrokselle ja tarjoaa vähintään yhtä hyvät maisemat, ellei jopa paremmat. Polku on läpi reitin soraistettua ja sisältää muutamia jyrkempiä nousuja ja laskuja. Sanoisin silti, että se on kaiken kaikkiaan melko helppo kuljettava ja sopii ensikertalaisillekin.

Vielä muutama huomioitava asia, kun liikkuu kansallispuistossa:

• koira pitää aina olla kytkettynä
• marjojen ja sienien kerääminen on sallittua, mutta puissa kasvavien kääpien ei
• puiden, pensaiden ja muiden kasvien ja niiden osien ottaminen ja vahingoittaminen on kielletty
• Oulangan kansallispuistossa pyöräily on kesällä kielletty muualla paitsi Oulangan luontokeskus – Taivalköngäs -välillä ja yleisillä teillä
• Avotulen tekeminen ja leiriytyminen on sallittua vain niille osoitetuilla paikoilla
  Lähde

Ai niin, nyt alkukesästä koko maassa oli voimassa metsäpalovaroitukset (osassa maata on vieläkin), niin myös Sallassa. Varoituksen aikaan tulia ei saa sytyttää edes merkityille tulipaikoille. Se on retkeilijän hyvä pitää mielessä, kun liikkuu luonnossa.

Lisää Kanjonin kurkkauksesta luontoon.fi-sivustolla

Kiutaköngäs tulvii

Kati kirjoittaa:

Tänään helatorstain kunniaksi ajelimme Oulangan kansallispuistoon ja kävimme ihastelemassa tulvivaa Kiutaköngästä. Oulangan kansallispuistohan on puoliksi Sallassa ja puoliksi Kuusamossa, mutta tämä kuuluisa köngäs on meiltä katsottuna siellä rajan toisella puolella. Meiltä Sallan kirkonkylältä matkaa kertyy 80 kilometriä.

Kiutaköngästä on kehuttu jopa Suomen hienoimmaksi vesiputoukseksi. Oikeasti se ei kuulemma ole edes vesiputous vaan yli 300 metriä pitkä koskien sarja. Tähän aikaan vuodesta Kiutaköngäs lienee parhaimmillaan, kun tulvavedet pauhaavat uomassa valtavalla voimalla.

Kiutaköngäs pauhasi jo nyt kovaa, mutta tulvahuippu on vasta tulossa. Se on arvioiden mukaan tulevana maanantaina 14. toukokuuta.

Köngästä lähdetään valloittamaan Oulangan luontokeskukselta käsin, josta nähtävyydelle on matkaa kilometri suuntaansa. Tänään polku könkäälle oli vielä osittain lumen ja jään peitossa ja märkä.

Kulkeminen oli kuitenkin helppoa ja reitti on hyvin mentävissä myös koiran kanssa. Matkan varrella on useita levähdyspaikkoja ja ihan uuden karheita penkkejä.

Meidän mielestä Kiutaköngäs on yksi hienoimmista kohteista Oulangan kansallispuistossa, joita olemme tähän mennessä nähneet. Päihittää helposti esimerkiksi Pienen karhunkierroksen kuuluisat Myllykosken ja Jyrävän. Kannattaa siis pistäytyä katsomaan tämä nähtävyys etenkin tulva-aikaan, jos sattuu liikkumaan Salla-Kuusamo-akselilla.

Muuten… Jos Kiutaköngästä lähtee ihastelemaan, niin kannattaa samalla pistäytyä sisällä luontokeskuksella. Siellä on kiva luontoaiheinen näyttely, myymälä ja ravintola, joka tarjoilee muun muassa burgereita.

Täältä voi lukea lisää Kiutakönkäästä

Revontulijahdissa porojen kanssa

Kati kirjoittaa:

Maaliskuu on ollut meillä kiireinen vieraskuukausi. Ystäviä ja sukulaisia on kyläillyt viikko ja viikonloppu toisensa perään ja olemme viettäneet laatuaikaa heidän kanssaan. On ollut mukava nähdä tuttuja kasvoja täällä ja esitellä meidän maisemia.

Viime viikonloppuna vietimme täällä Jonnen isän kuusikymppisiä. Päivät pitivät sisällään muun muassa hiihtämistä, ulkoilua, hyvää ruokaa, mukavaa yhdessäoloa ja revontulipororetken Sallan Poropuistossa.

Jonne vei äitinsä Maijan ja kummitätinsä Krissen tulistelemaan laavulle.

Revontuliretki oli meillekin Jonnen kanssa ihka ensimmäinen. Se starttasi Poropuistosta hämärän laskeuduttua noin kello 19. Kolmen tunnin retkellä matkattiin porojen kanssa läpi pimeän erämaan, välillä pysähdyttiin ruokkimaan poronvasoja ja tulistelemaan ison nuotion ääreen.

Oppaamme Pasi ja Jussi-poro. Poropuistossa kaikilla poroilla on nimet, meidän porokavereihin kuului Jussin lisäksi muun muassa Virtanen, Kiela, Mitri ja luottoporo Kurvari.

Meistä jokainen sai oman poron, jonka vetämässä reessä istuttiin taljojen päällä. Porot oli kytketty toisiinsa, joten matkasimme pitkänä seitsemän hengen jonona eli raitona. Porot olivat syöneet pari tuntia ennen retkeä ja niille tuli kova jano hetki retken alettua. Pysähdyimmekin noin kilometrin jälkeen, jotta porot saivat mutustaa lunta janoonsa.

Juomapaussin jälkeen kävimme ruokkimassa Poropuiston naarasporot eli vaatimet ja viime keväänä syntyneet vasat niiden omalla aitauksella. Tässä vaiheessa alkoi jo olla niin pimeää, että hylkäsimme kamerat ja keskityimme olennaiseen.

Oppaamme Pasi kertoili meille porojen elämästä ja vuodenkierrosta. Niin kuin monissa muissakin eläinlajeissa, poroissakin vaatimet ovat uroksia pienempiä ja sirompia. Ne eivät toimi vetohommissa, vaan asiakaspalvelun parissa työskentelevät hirvaat.

Seuraavaksi matkasimme pimeän erämaan läpi ison suon laitaan. Pasi viritteli sinne jätti-ison nuotion, jonka ääressä lämmittelimme, joimme kuumaa mehua ja jutustelimme maailman menosta.

Erityisesti tykkäsin siitä, että nuotiolta ei ollut mikään kiire pois. Istuskelimme ja nautimme luonnosta vielä pitkään sen jälkeen, kun mehut oli juotu. Tällaisina hetkinä uskoisin kaupunkilaisten irtaantuvan kiireisestä arjestaan.

Retkiseurueeseen kuului meidän lisäksi Jonnen vanhemmat ja kummit.

Kolmen tunnin retken jälkeen saavuimme takaisin Poropuiston päärakennukselle. Varpaat alkoivat olla jäässä, mutta mieli oli iloinen. Retki oli mukava ja jännittäväkin porojen vietävänä pimeän luonnon keskellä. Eikä haitannut yhtään, että revontulet jäivät pilvien takia näkemättä!

Bonuksena vielä pari iloista kuvaa viime viikonlopulta.

Koko porukan voimin Sallan SnowLounge-jääbaarissa.

Iloiset hiihtäjät: vasemmalla synttärisankari Kari ja oikealla Jonnen kummisetä Jari.

Moottorikelkkailua mustavalkoisissa maisemissa

Kati kirjoittaa:

Kyllä Lappiin kuuluu moottorikelkat. Pärinä, lumen pöllytys ja ne punaiset ristit, joita on joka paikka täynnä merkkeinä moottorikelkkareiteistä. Kelkat kuuluu Lappiin vähän niin kuin tunturit, porot, hillat ja itikatkin.

Nämä muut ovatkin meille jo paljon tutumpia, mutta kelkat oli vielä kokematta. Päätin korjata asian tuossa männä viikonloppuna ja lähteä kunnon kelkkaretkelle. Jonnenkin piti tulla mukaan, mutta joku pöpö iski juuri edellisiltana.

Mutta minä menin reippain mielin retkeilemään. Sallassa kelkkaretkiä tekee Napapiirin Safarit ja valitsin heiltä kahden tunnin mittaisen retken Ruuhitunturiin. Ruuhitunturi on yksi Sallan kauneimmista paikoista ja olin käynyt siellä aikaisemmin syksyllä. Tiesin siis suunnilleen, mitä siellä oli odotettavissa: näköalatorni, hienot maisemat ja kiva kahvila. Talviasussa en kuitenkaan ollut tunturia nähnyt saati ajellut sinne kelkalla.

Retki alkoi sunnuntaiaamuna kello kymmeneltä. Kokoonnuimme safaritaloon, jossa kaikille jaettiin toppahaalarit, kengät, kypärämyssyt ja kypärät. Myös omia toppavaatteita ja kenkiä sai käyttää, jos halusi. Minä pidin omani eikä bensan haju juurikaan tarttunut vaatteisiin.

Meitä retkelle lähtijöitä oli noin 20 hengen porukka. Italialaisia, hollantilaisia, belgialaisia ja muutama suomalainen. Kun koko porukka oli pukeutunut, oppaamme Henkka kävi läpi ajamiseen liittyvät ohjeet ja säännöt. Kaasua painetaan oikealla peukalolla, jarru on vasemmalla kädellä ja kaikki pysähtyvät kun vasen käsi nousee pystyyn. Jos ajat kelkkauralta sivuun, paina käynnistysvipu alas ja sammuta kelkka. Sitten odottele, että joku tulee apuun ja kaivaa esiin kinoksesta. 15 metriä turvaväliä edellä ajavaan. Niin ja rentouta hartiat, älä yritä liikaa käännellä kelkkaa. Se kyllä etenee urallaan kuin kiskoilla.

Henkka ohjeistaa kuskeja.

Punainen nappi oikealla on käynnistykseen tarvittava namiska. Kun se on nostettuna ylös moottorin voi käynnistää vasemmalla olevalla harmaalla napilla. Kun punainen nappi painetaan alas, kelkka sammuu. Kaasu on ohjaustangossa oikealla ja jarru vasemmalla, kuten polkupyörässä.

Sitten lähdimme letkassa etenemään kohti Ruuhitunturia. Monet menivät kelkalla kaksistaan, mutta minä ajelin yksin. Unohdin hartioiden rentoutuksen saman tien. Oli vaikea luottaa, että kolmeakymppiä kulkeva vehje ei muka vaadi ohjausta vaan sen voi vain antaa mennä. Kelkkaura vielä pomputti kelkkaa ylös ja alas, oikealle ja vasemmalla. Ole siinä sitten ohjaamatta…

Napapiirin Safarien kelkat ovat kaikki nelitahtikelkkoja, jotka kuluttavat vähän ja ovat siten ekologisempia.

Ajomatkaa Ruuhitunturiin ja takaisin tulee yhteensä noin 20 kilometriä. Puolivälissä reissua katsellaan Ruuhitunturin maisemat ja nautitaan kaakaot ja pullat tunnelmallisessa, lumen kuorruttamassa kahviossa.

Meidän retkipäivä oli melko pilvinen ja maisema oli luonnostaan lähes mustavalkoinen. Silti tunturin päältä avautui upeat maisemat aina Sallan hiihtokeskukselle asti. Kelkkareittiä reunusti upeat tykkypuut.

Kelkkaretken tauko Ruuhitunturin päällä. Näköalatornin luona pidettiin lyhyehkö valokuvaus- ja maisemienkatselutauko.

Ruuhitunturin kahvila on talvella huurteen peitossa. Hiihtoladut tunturiin aukeavat viikolla 7, jolloin luonnonvaloa alkaa olla riittävästi. Silloin kahvila on auki päivisin yleisölle ja sieltä saa kuulemma huippuhyvät munkit.

Ruuhitunturin kuvauksellisia mökkeröisiä.

Kelkkaretki oli kaiken kaikkiaan hauska kokemus. Paluumatkalla muistin jo rentouttaa hartiat ja luottaa kelkkaan. Monet suomalaiset tuntuvat ajattelevan, että ohjatut retket ovat tylsiä, kalliita ja täynnä ulkomaalaisia asiakkaita. Pyh! Etenkin näin aloittelijalle tällaiset ohjatut retket sopivat oikein hyvin. Aion varmasti mennä retkelle uudestaankin, ehkäpä seuraavaksi kelkkaretki Venäjän rajalle…

 

Lisätietoja Sallan moottorikelkkaretkistä ja retkien hinnat löytyvät Napapiirin Safarien nettisivuilta.

Kuvakoostetta tuutin täydeltä

Jonne kirjoittaa:

Kuvakoosteet on syystä tai toisesta (lue: laiskuudesta johtuen) nyt jäänyt laittamatta blogiin, niin laitetaanpas kerralla elo-, syys-, ja lokakuun alun fiilistelykuvat näytille.

Lokakuun loput kuvat tulevat myöhemmin. Siitä syystä että talvi alkoi kunnolla puolen kuun paikkeilla, joten seuraavassa päivityksessä hypätään kerralla talven ihmemaahan.

Elokuu oli upeiden auringonlaskujen aikaa.

Näihin maisemiin ei ole vielä päässyt tottumaan.

5 shades of grey

Ensimmäinen ruskamme oli hieno!

Vaahtokarkkitaivas

Tuntsan hienoa maaruskaa

Syyskuussa nähtiin tähän asti hienoimmat revontulet.

Aina yksi porokuva pitää olla.

Samoin Vitosta. Mitä luulette, viihtyykö hän? 🙂

Lokakuun ekalla viikolla käytiin Timon kanssa Tuntsan erämaassa kalalla.

Köpö-koira oli myös mukana.

Välillä vaellettiin…

välillä metsästettiin…

…mutta pääosin keiteltiin kahvetta.

Kullaojan vesiputous Sallassa

Kati kirjoittaa:

Oi, mitä kauniita ihmeitä Suomen luonto piilotteleekaan! Kullaojan vesiputous Pohjois-Sallan Naruskalla on kyllä yksi upeimmista luonnon muovaamista nähtävyyksistä, joita olen päässyt ihastelemaan.

Kullaojan vesiputous valittiin tänä vuonna vuoden vesiputousnähtävyydeksi. Eikä suotta! Putous on keskellä metsää ja sinne menee vain pieni polku. Polun päässä, vihreän metsän keskellä, keskellä ei mitään vesi ryöppyää putouksesta ja muodostaa pienen kirkasvetisen lammen. Aurinko siivilöityy puiden välistä ja kukat kukkivat putouksen reunoilla. Tunnelma on kuin sadusta. 

Putoukselle ei juuri ole opasteita. Nyt sinne on jo muodostunut polku.

Putoukselle on matkaa kirkonkylältä lähemmäs 90 kilometriä suuntaansa. Noin 60 kilometriä matkasta on hiekkatietä, lopussa aika hitaasti ajettavaa sellaista. Opasteita putoukselle ei juuri ole, vielä. Parhaiten putoukselle löytää CityNomadi-sovelluksen avulla, joka on hyvä muutenkin ladata jos retkeilee Sallassa. 

Punainen merkki näyttää putouksen sijainnin. Kirkonkylä näkyy kuvan alareunassa.

Putouksen ympäristössä on muutamia hankalia nousuja ja polkuja, joten liikuntarajoitteiselle kulku voi olla hankalaa. Toisaalta yksi putouksen viehättävimmistä piirteistä on nimenomaan se, että ympäristö on täysin koskematon. 

Teimme työkavereiden kanssa opasteen, löytölautaa ja hiiltä. Toivottavasti on kestänyt.

Putoukselle kannattaa ehdottomasti tehdä retki, jos on lähistöllä. Tai vaikka ei kovin lähellä olisikaan.

Lisätietoja putouksesta

Sallan Ruuhitunturi

Jonne kirjoittaa:

Viime viikon lauantaina (17.6) oli Luonnon päivä ja sen kunniaksi Suomen ladun järjestämä Nuku yö ulkona-tapahtuma. Tapahtuman ideana on siis yksinkertaisuudessaan kannustaa ihmisiä viettämään yö ulkona, edes kerran vuodessa. Jokainen voi yöpyä tyylillään ja missä vain, mutta tiettävästi ainakin neljään eri paikkaan pystytettiin järjestäjien toimesta metsähotelli, jossa oli majoitteita niille jotka eivät omaa omistaneet. Mahti idea!

Oltiin Katin ja Vito-koiran kanssa päätetty olla mukana, mutta minun töiden alkamisen ja niin ikään Katin loman varmistuminen tiesi sitä, että kaksikko matkaa kotikonnuille ja minä tekisin retken yksin. Kolmin olisi aina kaunihimpi, mutta toisaalta olen aina ollut hieman omien polkujen kulkija ja tykkään tehdä tällaisia retkiä myös yksin. Sääennusteita luettuani päätin aikaistaa retkeäni päivällä. Lauantaille oli luvattu sateita ja perjantaina aurinko paistoi ja lämpötila huiteli 20-asteen tienoilla.

Pyörä: Haibike Sduro FullFatSix 7.0 ja täyteen sullottu rinkka.

Ruuhitunturista kuulin kevättalvella kun käytiin Poropuistoon tutustumassa. Moni matkailija tankkasi siinä viimeiset pullakahvit ennen kuin lähti hiihtelemään Ruuhituntunturille. Me emme sellaista retkeä vielä kerenneet toteuttaa, mutta se on kyllä ehdottomasti ensi talven listalla. Tunturin nimi jäi mieleen ja siitä lähtien olen halunnut tutustua paikkaan.

Poropuisto

Sain kuningasidean toteuttaa retki pyörällä. Nappasin siis hiihtokeskuksesta pyörän alle ja polkasin n.9,5km matkan kepeästi sähkön avustamana tunturin juurelle.

Idea oli kuningas siihen saakka, kunnes piti hikihatussa ja painava rinkka selässä työntää 25kg painoista läskipyörää kivikkoista polkua ylös (myöhemmin kuulin, että molemmilta sivuilta olisi tullut fatbikella ajettava kelkkareitti ylös asti). En muista kuitenkaan kiroilleeni, koska joka askeleella alkoi tulla hienoa maisemaa enemmän ja enemmän näkyviin. Eikä minulla myöskään ollut kiire mihinkään, koska aurinko ei tulisi laskemaan, joten kuvattavaakin riittäisi läpi yön. Juomataukoja ei liiemmin kannattanut pitää koska sillon iski hyttyset metsän siimeksestä ihmettelemään. Eivät kuitenkaan pahasti tykittäneet eikä niistä loppureissun aikana juurikaan ollut haittaa.

Alun kivikoiden jälkeen polku parani ja lopulta tuli rakennuksia näkyviin. Isompi toimii talvisin kelkkailijoiden ja hiihtäjien iloksi kahvilana, mutta kesäaikaan se on tyhjillään. Vieressä on myös wc:t, tulipaikka sekä autiotupa retkeilijöille.

Oikealla talvikahvila ja vasemmalla autiotupa. Kosteimmissa paikoissa oli pitkospuut, mutta vaelluskengät oli silti ainoat oikeat, koska lenkkarit olisi varmasti kastuneet.

Yhtään ihmistä en nähnyt koko reissun aikana, joten tupakin ammotti tyhjyyttään. Autiotuvassa olisi varmasti ollut luxusta nukkua, mutta olin päättänyt nukkua teltassa huipulla.

Lavetteja oli useampi nukkumiseen, tulisija ja ruokailupöytä. Viereisestä ovesta saisi lisää polttopuita.

Kahvilalta on vajaa kilometri huipulle ja sieltä avautui upeita maisemia joka ilmansuuntaan. Asiaa oli helpottamassa myös näköalatorni.

Näköalatorni

Ylös päästyäni kasasin teltan ensi töikseni, ruokailin, kuuntelin hiljaisuutta ja tallensin maisemaa verkkokalvoilleni. Valvominen ja odotus palkittiin ja yöllä sain kuvata mitä upeimpia versioita taivaan väripaletista.

Teltta on Hannah Covert 2 ja on pelittänyt useamman vuoden mainiosti.

Kun luomi alkoi painaa ja muistikortti olla pullollaan, niin päätin mennä telttaan maaten. Nukuin todella makoisasti ja pitkään kunnes kevyt sadekuuro herätti aamulla ropinallaan. Kuuro meni kuitenkin nopeasti ohi ja kuivana sai ajella takaisin.

Telttailuun syttyi ehdottomasti pieni palo, että tätähän pitää tehdä useammin.

Ruokailua helpottamaan ja fiilistä luomaan joku oli onneksi askarrelut kivistä ”epävirallisen” nuotiopaikan.

Antaa lopuksi maisemakuvien puhua puolestaan.

 

Ps.

Palataanpa niihin töihin vielä, jos jotakuta jäi kaivelemaan, että mitä ne on. Aloitin siis Sallan hiihtokeskuksessa työt ja vastaan/toteutan kesäaikaan ohjelmia ja muuna aikana pyöritän putiikkia ja kahvilaa. Valikoimaan kuuluu sähköavusteisten ja täysijousitettujen fatbike-pyörien vuokrausta ja opastettuja retkiä, onkimista sekä vaellusta. Rinteillä voi myös pelata frisbeegolffia ja uusia juttuja ideoidaan koko ajan, mutta näillä olemme nyt lähteneet liikkeelle. Tervetuloa mukaan retkille, koeajamaan pyörää tai muuten vain moikkaamaan tunturiin (Revontulentie 7, 98900 Salla).

Paina tästä ja tutustu kesäohjelmiimme.

Salmijoen kuru

Kati kirjoittaa:

Aika mahtavaa, että arki-iltana voi noin vain tehdä retken jollekin hienolle luontonähtävyydelle. Pakkaa vain itsensä ja koiransa autoon, ajaa muutaman kilometrin ja patikoi paikoille. Luksusta!

Meillä oli to do -listalla retki Salmijoen kurulle. Se on yksi Sallan hienoista nähtävyyksistä: jäätikön pohjalla virranneen jäätikköjoen kuluttama kuru. Salmijoki pauhaa kurun pohjalla edelleen ja jylhiä rinteitä reunustaa upea vanha metsä.

Olimme yrittäneet päästä kurulle kerran jo aikaisemmin. Silloin tie oli vielä liian luminen ja märkä ja matka tyssäsi alkuunsa. Sunnuntaina päätimme kokeilla uudestaan ja pääsimmekin lopulta perille, mutta ei sitä virallista ja suunniteltua reittiä pitkin.

Tällä hetkellä virallinen reitti on suljettu kokonaan puomilla kelirikon takia, puomeja on nyt ilmestynyt muutamille muillekin teille, jotka vievät nähtävyyksille. Toivottavasti tiet saadaan pian taas auki.

Salmijoen kurulle vievän virallisen reitin alkupää on Sallan kirkonkylältä noin kuusi kilometriä Kemijärven suuntaan. Alkupäässä on opasteet kurulle ja tietä ajetaan noin seitsemän kilometriä kunnes tullaan kääntöpaikalle, josta on kävelymatkaa kurulle noin 700 metriä. Kurulle voi matkata pidemmänkin kaavan mukaan, kokonaisuudessaan kurun patikkareitti on 17,5 kilometriä.

Meidän vaihtoehtoinen reitti oli noin 4 kilometriä, kaksi suuntaansa. Reitti itsessään oli upea vanhoine metsineen ja keloineen. Juuri sellaista maastoa, missä luulisi karhujen ja hirvien viihtyvän. Jätöksistä päätellen jälkimmäiset ainakin viihtyvät.

Kurun pauhu kuului kauas. Emme olleet googlettaneet kuvia kurusta etukäteen, joten emme tienneet miten mahtava pauhu meitä olisi oikeasti vastassa. Kun pääsimme kurun reunalle, taisimme molemmat vain huokaista ”vau”.

Ensinäkymät kurulle.

Vesi ryöppyää sillan alta kahteen suuntaan kovalla pauhulla. Se kiertää pienen kallion molemmilta puolilta ja jatkaa myöhemmin yhtenä jokena alas. Meidän vaihtoehtoisen reittivalinnan takia saavuimme kurulle vähän väärästä paikasta. Yleensä kurulle tullaan laavun tuntumasta vasemmalta. Sanoisin kuitenkin, että meidän reitti tarjoaa paremmat näkymät, kun korkealta pääsee näkemään koko alueen kerralla.

Salmijoen pauhua sillalta kuvattuna.

Kanjoni? Kuru? Paikalla on monta nimeä.

Kuvien kautta veden kohinaa on vaikea välittää. Se on kuitenkin niin huumaava, että herkkäunisten ei ehkä kannata jäädä yöpymään ihan kurun äärelle.

Muutoin kuru on kyllä upea retkikohde. Ehkä jopa meidän lemppari tähän mennessä. Vai voiko muka paljon tuon paremmissa maisemissa keitellä nokipannukahveja ja lämmitellä retkieväitä? Tuskin!

Lisää Salmijoen kurun reitistä

Kuukkelin iltapala

​Kati kirjoittaa:

Olemme monena iltana koiran lenkityksen lomassa jääneet laavulle tulistelemaan. Mikäs sen mukavampaa kuin tuulettaa työpäivän jälkeen päätä ulkona raittiissa ilmassa ja keitellä iltakahvit laavulla.

Meidän kodin lähellä on onneksi monia tulipaikkoja. Tällä viikolla valitsimme iltakahvipaikaksi Sirkan laavun, joka on muutaman kilometrin päässä. 

Juuri kun olimme saamassa tulia alulle, viereiseen puuhun lennähti komea kuukkeli. Itse en varmaankaan olisi edes huomannut koko lintua ellei Jonne olisi osoittanut. Se katseli meitä pitkän aikaa ihan hiljaa. Kallisteli päätään kuin tutkiakseen meitä ja eväitämme. 

Jonne kaivoi pullapussin esiin ja tarjoili pullanpalaa kuukkelille. Ilmeisesti lintu oli tottunut tarjoiluihin sillä se lennähti Jonnen kädelle, nappasi pullan ja lensi takaisin oksille. Hetken aikaa pyöriteltyään palaa se lennähti pois, varmaankin viemään pullaa poikasilleen. Onneksi tämä kerjuureissu toistui muutaman kerran ja saimme kuvattua pienen videon kuukkelin iltapalahetkestä.

​​

Kuukkeli oli todella kesy. Se ei edes välittänyt koirasta, joka seisoi parin metrin päässä. Ei kyllä koirakaan välittänyt linnusta, katseli vaan kummissaan syöttöpuuhia ja taisi harmitella, että pullaa livahti enemmän linnun nokkaan kuin hänen suuhunsa.

Kaikenlaista hienoa sitä pääseekin kokemaan kun poistuu kotoa ulos luontoon!