Kati kirjoittaa:
Pääsin viime viikolla elämäni mielenkiintoisimmalle työmatkalle – tai ehkä matkalle ylipäätään. Reissu suuntautui nimittäin itärajan taakse Alakurttiin ja Kantalahteen, joissa vietimme isolla 30 hengen porukalla yhteensä kolme päivää ja kaksi yötä.
En ole aikaisemmin käynyt Venäjällä ja pakko myöntää, että ei se ole edes kuulunut TOP5-matkakohteisiini. Jostain syystä idän isot kaupungit, joihin matkat yleensä tehdään eivät ole kiinnostaneet.
Mieli kuitenkin muuttui ja itärajan ylittäminen alkoi kiinnostaa, kun kuulin pääseväni mukaan retkelle pienempiin pohjoisen kaupunkeihin. Tarkempana suunnitelmana oli viettää päivä Alakurtissa ja kaksi päivää Kantalahdessa. Olin aika fiiliksissä, että pääsin ottamaan tuntumaa isoon itänaapuriin näistä pienistä pitäjistä käsin. Arvelin, että siellä meininki on vielä aitoa. En ollutkaan siinä aivan väärässä.
Venäjän-matkaa kun suunnitellaan, niin suomalaisilla homma alkaa aina viisumin hakemisella. Laitoin hakemuksen vireille jo toukokuussa ja projektiin onkin hyvä varata vähintään pari-kolme viikkoa. Viisumeja on saatavilla erilaisia: kertaviisumi, ryhmäviisumi, vuoden tai kolmen vuoden viisumit jne. Viisumihakemuksen voi tehdä esim. matkatoimistossa, itse hoidin sen paikallisessa autotarvikeliikkeessä (toinen vaihtoehto Sallassa on kenkäkauppa, heh).
Viisumihakemukseen tarvitaan mukaan kutsu Venäjän päästä, passi, tuore passikuva ja vakuutusyhtiön todistus voimassa olevasta vakuutuksesta. Itse jouduin hankkimaan ensin uuden passin ja tuoreet kuvat, koska passin voimassaoloaika ei olisi riittänyt vuoden viisumin hakemiseen. Passin pitää olla voimassa puoli vuotta matkan jälkeen.
Muutaman viikon odottelun jälkeen passi tuli takaisin liimatun viisumisivun kanssa. Viisumi ei kuitenkaan yksin riitä itärajan ylittämiseen. Tarvitaan myös maahantulokortti, joka täytetään ennen rajan ylitystä. Se tehdään kahtena kappaleena ja molemmissa pitää lukea meno- ja paluupäivät. Toinen kappale jää mennessä rajalle ja toista säilytetään tarkasti matkan ajan aina paluuseen asti.
Suomen päässä Sallan raja-asemalla kaikki sujui jouhevasti: kaikki ulos bussista ja sisälle asemalle, jokainen vuorollaan passin kanssa virkailijan luo, nopea passin tsekkaus sähköisesti ja takaisin bussiin. Suomen osalta rajamuodollisuudet oli siinä. Toista oli vajaan kilometrin päässä Venäjän raja-asemalla. Kuskin johdolla kaikki ulos bussista, virkailijoiden syyniin, viisumin syynääminen ja leimaaminen käsin, kuljettajan paperishow bussista virkailijan kanssa muiden odottaessa sisällä, bussin tarkistaminen virkailijoiden ja koirien voimin ja takaisin bussiin, kun lupa oli saatu. Aikaa kului vähintään kolme kertaa enemmän kuin Suomen puolella.
Rajamuodollisuudet eivät kuitenkaan jääneet tähän. Seuraava tarkastus oli pian uudelleen. Virkailija tuli bussiin, laski meidät ja tarkisti viisumit. Ja muutaman kilometrin päästä sama taas uudelleen.
Sitten pääsimme matkaan ja ohitimme ensin rajan tuntumassa rajavyöhykkeellä olevia hautausmaita. Suomalaisilla, saksalaisilla ja venäläisillä on kaikilla omansa. Viisumi ei riitä hautausmailla pysähtymiseen, vaan näihin tarvitaan erikseen rajavyöhykelupa. En suosittele pysähtymään omalla luvalla, sillä vyöhykkeen jälkeen viisumit jälleen tarkistetaan ja siellä kyllä osataan odotella saapujia. Jälleen meidät siis laskettiin ja viisumit tarkistettiin. Sitten vihdoin pääsimme etenemään Alakurttiin asti.
Alakurttiin on rajalta noin 80 kilometriä ja se on kuulunut ennen sotia Sallaan. Matkalla käsitti, että Salla olisi valtavan kokoinen kunta, jos menetetty puolikas kuuluisi edelleen meille. Meille olisi jääneet myös upeat, oikeat Sallatunturit, joista korkeampi on yli 600 metriä korkea. Kyllä sielläkin kelpaisi lasketella.
Sallatunturit olivat uljaina paikoillaan, mutta toisin oli vanhan kirkonkylän kanssa. Siitä ei ollut jäljellä enää juuri mitään. Vanhat kylät ja sukulaisten kodit ovat hävinneet.
Alakurtti itsessään oli aika karu ensikosketus itänaapuriin. Tuntui kuin olisi palannut vuosikymmeniä ajassa taaksepäin.
Alakurtin melko pikaisen visiitin jälkeen olin jotenkin todella innoissani. Olin otettu, että sain mahdollisuuden nähdä tällaisia paikkoja livenä ja toisaalta odotin innolla mitä muuta oli vielä luvassa.
Ei sen tietysti olisi pitänyt yllättää, mitä seuraavana oli luvassa. Viisumin tarkistus tietysti. Taisi olla jo viides Venäjän puolella ja olimme vasta noin 80 kilometriä rajalta. Alkoi tuntua, että tietävät aika hyvin missä milloinkin liikumme.
Alakurtin jälkeen tie huononi huomattavasti ja köröttelimme viittä-kuuttakymppiä monia kymmeniä kilometrejä. Tie on kyllä rajalta Kantalahteen asti päällystetty, mutta tämä pätkä todella pomppuinen.
Lopulta parin tunnin pomputtelun jälkeen pääsimme perille Kantalahteen ja majoituimme Belomorje-nimiseen 80-luvulla rakennettuun hotelliin.
Osa huoneista oli kunnostettu lähivuosina, meidän ei. Tunnelma oli aika autenttinen, kun mikään tuskin oli muuttunut sitten hotellin rakentamisen. Minua hotellin ”lievä” nuhjuisuus ei haitannut. Otin tämänkin osan innolla vastaan ja tallensin kokemusten arvokkaaseen pankkiin.
Kantalahdessa on yli 36 000 asukasta. Maisemaa värittävät tunturit, Vienanmeri ja Niva-joki. Rakennukset ovat melko huonossa kunnossa ja tunnelma hieman karu, mutta jotenkin kaupunki on todella kaunis ja valokuvauksellinen. Kirosin itseni, kun olin jättänyt kameran kotiin ja olin vain kännykkäkameran varassa.
Pääsen edelleen samoihin innostuneisiin fiiliksiin, kun katselen näitä kuvia vajaan viikon takaa. Yritin imeä itseeni sitä aitoa venäläistä tunnelmaa, joka molemmissa paikoissa edelleen vallitsee. Tuli sellainen olo, että on todella tullut toiseen maailmaan. Missään ei nähnyt tai kuullut sanaakaan englantia. Olo oli aika avuton, kun tuntui että ei ymmärrä mitä ympärillä tapahtuu. Mitä missäkin lukee ja mitä kukakin puhuu. Olen tottunut matkustelemaan kohteissa, joissa pärjään englannilla tai ymmärrän edes aakkoset, hah.
Toisaalta se tunne oli aika mahtava! Olla täysin ulkopuolisena vieraassa kulttuurissa. Olla uuden äärellä ja oppia paljon uudesta kulttuurista, ihmisistä, historiasta ja elämästä. Ymmärrän nyt todella paljon enemmän Venäjästä ja venäläisistä. Näistä syistä rakastan matkustelua, näitä kokemuksia ei Instagramin, netin, elokuvien tai kirjojen kautta saa!
En ehkä kuitenkaan voi suositella kumpaankaan kohteeseen matkustamista ilman venäjän kielen taitavaa seuraa. Ensikertalaisena lyöttäytyisin vähintään jonkun näissä kohteissa aikaisemmin matkanneen seuraan. Jo pelkkien rajamuodollisuuksien suorittaminen voi olla hyvin vaativaa ilman kokenutta tai kielen osaavaa seuralaista. Etenkin, jos on autolla matkassa ja joutuu hoitamaan siihen liittyviä paperitöitä.
Mutta jos osaavaa ja kokenutta seuraa löytyy, niin ehdottomasti suosittelen Alakurttia ja Kantalahtea matkakohteiksi! Aitoutta löytyy roppakaupalla. Mukaan pitää kuitenkin pakata runsain määrin avointa mieltä ja seikkailuhalua. Asiat eivät ole tiptop, mutta oikealla asenteella kokemus on varmasti ikimuistoinen!
1000 kilometriä pohjoiseen 