Kuvapäivityksissä on tullut oltua vähän liian laiska, mutta ehkä nyt olisi hyvä aika laitella taas yksi sellainen ilmoille, ennen kuin kesäloma alkaa.
Olen muokkaillut omaa kuvasivustoa myös aika isolla kädellä, joten nyt vain murto-osa kuvista on näkyvissä. Yritys on kova pitää sitä ns. portfolio -tyylisenä, notta vain parhaat kuvat olisi esillä. Saa nähdä kauan pakka pysyy kasassa.
Seuraavan kuvapläjäyksen kuvat on otettu aikavälillä 2.6 – 8.7.2018. Aloitetaan kesäkuusta ja mennään heinäkuuta kohti.
Oli kunnia saada kuvata kummityttöni yo-kuvat.Muutamia hirviä on tullut Sallassa nähtyä auton ratin takaa, mutta nyt ensimmäistä kertaa oli kamera matkassa. Pysähdyin autolla ja hiiviskelin vielä 50m lähemmäs.Henkilökuvaus on alkanut kiinnostamaan entistä enemmän. Ostinkin tämän tyyppisiin ”maisemapotretteihin” sopivan linssin (Sigma 35mm Art f1.4). Ps. tämä ei ole maksettu mainos 🙂”Myrskyn jälkeen on poutasää”Poutasää! Kuva otettu Sallatunturilla.Samalla Sallatunturin reissulla tuli otettua myös muutamat markkinointikuvat pyörien kanssa.Sallassa on lukematon määrä upeita suppailukohteita. Ilmatäytteisiä sup-lautoja vuokraa Salla Ski Resort.Kävin tutustumassa Sallan Yhteismetsän vuokraamaan Kalastajan Torppa -erämökkiin ja samalla otin selfien jos…toisenkin. Erämökin vieressä on uskomattoman upea ja kirkas lampi. Siitä vielä myöhemmin lisää kuvia.Tälläsiä sitä voi joskus polulta löytää. Sarvet oli leikattu pois ennen kuin luonnon kiertokulku otti omansa.Tupasvilloja lapin jängillä riittää.Tällä kaverilla ne sarvet vielä oli tallessa. Molemmat löytyneet kallot olivat selvästi vuosia vuosia vanhoja.Tämäkin kuva on Sallatunturin päältä. Kamera suunnattuna kohti Venäjää.Naruskajoki on kirkas!Aina pitää vähintään yksi kuva olla Vitostakin.Drone-kuva Sallan Naruskalta.Hrrr… upean näköistä vettä, mutta aivan jäätävän kylmää!Tietyssä valossa Kalastajan Torpan lammen vesi näyttää ihan maagiselta.Siikaa haettiin, särki saatiin.Ruuassa ollaan kuitenkin pysytty. (Katilta tämän kuvan myötä lämpimät terveiset Eevalle Järvenpäähän! <3)Kalastajan torppa lintuperspektiivistä.
Seuraava kuvapäivitys sitten pullollaan lomakuvia. Mukavaa ja aurinkoista kesää kaikille! 🙂
Pääsimme vihdoin tekemään ensimmäisen telttaretken täällä Sallassa. Monta kertaa siitä oli jo puhuttu, mutta toteutus oli jäänyt vaiheeseen syystä tai toisesta. Erityisesti odotin telttaretkeä sen takia, että se olisi Vitolle ihan ensimmäinen.
Nyt päätimme retken toteuttaa, sillä sain työn puolesta tehtäväksi patikkareitin tarkistuksen. Reitti oli Aihkipetsin kierros, joka on kokonaisuudessaan 24 kilometriä. Puolessa välissä kierrosta on sopivasti Aihkipetsin päivätupa, jossa päätimme viettää yön. Tai ainakin sen läheisyydessä teltassa.
13 kiloa selässä ja 20 edessä.
Lähdimme matkaan perjantaina töiden jälkeen. Ensimmäiselle illalle taivallettavaa oli reilut 10 kilometriä, mutta kiirettä meillä ei ollut, sillä näin kesällä ei ole sitä huolta, että pimeä yllättäisi kesken matkan. Meillä menikin reilut neljä tuntia ennen kuin pääsimme päivätuvalle.
Suosittelemme vedenpitäviä kenkiä.
Maasto oli tällä alkupätkällä melko vaihtelevaa ja reitti oli määritelty keskivaativaksi. Oli nousua vaaralle, pitkospuita ja märkää ja kaikkea siltä väliltä. Maisemapaikkoja ei harmi kyllä juurikaan ollut korkeilla kohdilla, mutta kota Siskelilammen rannalla oli ihana.
Sää onneksi suosi retkeämme ja asteita taisi olla lähemmäs 20. Kun pääsimme Aihkipetsin päivätuvalle, oli pakko kastautua viilentävään ja kristallinkirkkaaseen lampeen. Sitten nopeasti kuivaa vaatetta päälle ja telttaa kasaamaan. Autiotupa houkutteli kyllä väsyneitä, mutta päätimme silti viettää yön teltassa. Ja onneksi pystytimmekin teltan, sillä saimme pian seuraa kolmesta naisesta ja kolmesta koirasta. Ei olisi ollut tilaa kaikille tuvassa.
Vitoa teltta ihmetytti aluksi. Isännän ääni kuului jostakin ulkopuolelta telttaa, mutta kuitenkin ihan läheltä. Raukka yritti innoissaan etsiä reikää, josta pääsisi ulos hökötyksestä. Napakalla komennolla poika kuitenkin rauhoittui ja unikin alkoi pian maistua pitkien kilometrien päätteeksi. Vito nukkui yön hyvin meidän välissä ja välillä osittain minun makuupussini suojissa.
Ensimmäinen yö teltassa.
Aamulla heräsimme jo kuuden aikaan. Telttaa on vaikea saada pimeäksi, joten pitempään nukkuminen vaatii hyviä unenlahjoja tai uninaamion. Meillä ei tällä kertaa ollut kumpaakaan. Päätimme siis pakata kamamme ja aloittaa matkan takaisin kotia kohti. Aamupalan aioimme nauttia vasta ensimmäisellä laavulla parin kilometrin päässä.
Toiselle päivälle kilometrejä jäi reilusti yli kymmenen. Meillä menikin paluumatkaan yli kuusi tuntia. Toki vauhti oli hitaampi kuin edellisenä iltana ja pysähtelimme vähän useammin. Ensin söimme aamiaista, sitten lounasta ja niin edelleen.
Matkamusiikista vastasi jonkin sortin viklo.
Tämä osa reitistä oli myös merkitty vaativaksi eli vielä aikaisempaa pätkää haastavammaksi. Sen kyllä huomasi, sillä märkiä alueita oli paljon ja polku paikoitellen huonosti näkyvissä. Ilman vedenpitäviä vaelluskenkiä ei täällä pärjää.
Kaiken kaikkiaan ensimmäisestä telttareissusta jäi hyvä fiilis. Välillä tuntui, että kilometrit ei lopu koskaan, mutta se kai kuuluu asiaan. Toisena päivänä kävelyä ei enää muistanut ajatella yhtä paljon, laittoi vain jalkaa toisen eteen.
Nivelrikkoinen ja polvileikattu Vitokin jaksoi ja kärsi kävellä hienosti!
Tänään aloitimme Viton kanssa uuden harrastuksen: hiihtämisen. Tästä meidän takapihan takaa lähtee koiralatu, joten olihan se testattava. Yhteensä koiralatuja on Sallassa kaksi.
Aluksi sukset ja sauvat ihmetyttivät ja jännittivät Vitoa. Jäisen lumen kahina ja rapsahtelu taisi sekin kuulostaa Viton korvaan pelottavalta, kun tökin sauvoilla vauhtia. Lähdimme etenemään varovasti perinteisellä tyylillä. Katsoin tarkasti, että en tee äkkinäisiä liikkeitä sauvojen ja suksien kanssa. Halusin varmistaa, ettei Vito saa minkäänlaisia inhottavia kokemuksia hiihtämisestä tai välineistä.
Hiihtoharrastus on helppo aloittaa. Koiralle tarvitaan hyvät valjaat ja hiihtäjälle vyötärölle tuleva vetovyö, josta lähtee joustava hihna koiran valjaisiin. Vetovyö-hihna-yhdistelmä maksoi noin 30 euroa.
Vito kulki alusta lähtien hienosti vierellä. En halunnut opettaa sille kovin kovaa vetämistä, sillä omat hiihtotaitonikaan eivät ole kovin häävit. Hiihdin koko parin kilometrin lenkin perinteistä paria ylämäkeä lukuun ottamatta. Epäilin, että jos lähden horjumaan luisteluhiihtäen Viton perään, saatan vahingossa huitaista koiraa suksilla tai sauvoilla.
Ylämäessä Vitosta oli todella apua, kun se pääsi vetämisen makuun ja kiskoi minua perässään ylöspäin. Kokeilimme (uhka)rohkeasti myös alamäkiä. Niiden laskeminen sujui hyvin, Vito kuunteli käskyjäni todella hienosti kovassakin vauhdissa. Mäet olivat sopivan kokoisia ja vauhti pysyi sopivana meille molemmille. Vito kyllä pääsi juoksemaan välillä tosissaan. Pääasiassa ohjasin sen vauhtia odota-käskyllä ja pysähtyessä toistelin seis-sanaa, jotta se oppisi yhdistämään sen pysähtymiseen.
Koiraladut on merkitty koiran kuvalla. Käveleminen on kielletty näilläkin laduilla, joten ulkoiluttaja tarvitsee sukset.
Ensimmäinen hiihtokokemus taisi olla mukava molemmille. Ehkä tutustumme vielä rauhassa välineisiin ja menoon parin lenkin ajan ja alamme sitten lisätä lenkkien pituutta ja opetella enemmän vetämistä. Ellei talvi lopu kesken.
Koiran kanssa pitäisi kai enimmäkseen hiihtää luisteluhiihtoa, mutta minusta perinteinen tyyli on sekin ihan hyvä, jos ei aio alkaa kilpailla koiran kanssa. Perinteisellä tyylillä hiihtäessä lenkeistä tulee enemmän kävelylenkkimäisiä, kun vetämistä ei voi hyödyntää yhtä tehokkaasti. Koira kuitenkin pääsee liikkumaan reippaammin hiihtolenkillä kuin kävelylenkillä.
Kävimme eilen tutustumassa latuihin ennakkoon ja hiihtelimme illalla lähilaavulle makkaran paistoon. Matkaa kotoa sinne on vain pari kilometriä.
Aina ei ole pakko hiihtää latuja pitkin. Ainakin meidän lähireiteillä pystyy helposti lykkimään jänkhän puolellakin.Jonnen tärkeitä retkikamoja, joista on pakko julkaista kuva.Valoa riittää täällä pohjoisessa jo niin pitkälle, että makkaranpaistoon voi lähteä vaikka kahdeksalta illalla.
1000 kilometriä pohjoiseen 