Kanjonin kurkkaus Oulangan kansallispuistossa

Kati kirjoittaa:

Meillä on jo pitkään ollut to go -listalla Oulangan kansallipuistossa sijaitseva Oulangan kanjoni. Se on kansallipuistossa Sallan puolella, noin 50 kilometriä Sallan kirkonkylältä etelään.

Kanjonille kuljetaan Kanjonin kurkkaus -nimistä ympyräreittiä pitkin. Reitti on kuusi kilometriä pitkä ja alkaa Savilammen pysäköintialueelta. Kuusamontiellä viitassa lukee Urriaapa ja parkkipaikalle on hyvät viitoitukset Oulangan kanjoni -tekstein. Ei voi eksyä.

Kuuden kilometrin reitti on mukava kuljettava. Se suositellaan kierrettäväksi vastapäivään ja näin mekin teimme. Alkupätkä tarjoaa vaihtelevaa nähtävää: välillä kuljetaan ihanien mäntykankaiden keskellä, kohta taas syvällä vehreässä koivikossa. Tuon tuosta on joku pieni puro ylitettävänä.

Ensimmäinen taukopaikka on muutaman kilometrin päässä lähtöpaikasta, Kirkasvetisenlammen rannalla. Lampi tosiaan on nimensä veroinen ja sen pohjalla lepäävät vanhat kelot näkyvät pitkälle. Lammen rannalla on mukava tulipaikka. Me kuitenkin päätimme jatkaa vielä eteenpäin, emmekä jääneet tähän tulistelemaan.

Kun lampi on kierretty, aletaan kavuta korkeammalle kanjonin reunalle. Kanjonin pauhu kuuluu jo ja pian se näkyykin. Korkeanpaikankammoisia kanjonin reunalla kävely voi hirvittää, sen verran kivikkoinen ja jyrkkä pudotus on näkyvillä.

Kanjonin reunalla on useita paikkoja maisemien katseluun ja valokuvaamiseen. Ensin tulee varsinainen Oulangan kanjoni eli Oulanganköngäs viittoineen ja sitten pienen matkan päässä Pikkuköngäs. Molemmista avautuu hienot maisemat alas kanjoniin ja sen jälkeen Savilammelle.

Kanjonin reunaa kävellään siis useampi sata metriä. Nähtävää ja ihmeteltävää riittää, mikä on kiva, sillä monilla muilla paikoilla könkäät ja putoukset ohitetaan reitillä melko nopeasti. Täällä maisemapaikat eivät varmaankaan ruuhkaudu vilkkaimpaan retkeilyaikaan.

Kun kanjoni on ihasteltu ja valokuvat otettu, laskeudutaan Savilammen autiotuvalle. Se tarjoaa hyvät ja kauniit puitteet tulisteluun ja yöpymiseen. Tässä mekin paistoimme makkarat ja hörppäsimme kahvit. Ja tapasimme retken ainoat ihmiset.

Savilammen autiotupa. Riippusilta tarvitsee ylittää vain mikäli mielii Isolle karhunkierrokselle.

Savilammen autiotuvalta pääsee Kanjonin kurkkaus -reitin lisäksi toisellekin reitille, nimittäin Isolle karhunkierrokselle. Tässä kohtaa ei kannata erehtyä, sillä erehdys tuo lisää käveltävää lähes 70 kilometriä.

Autiotuvalta Kanjonin kurkkausta jatkuu vielä pari kilometriä. Viimeinen vajaa kilometri on tien pohjaa.

Ruuhkaa Kanjonin kurkkauksella ei siis ollut. Se on hyvä vaihtoehto ihmisten täyttämälle Pienelle karhunkierrokselle ja tarjoaa vähintään yhtä hyvät maisemat, ellei jopa paremmat. Polku on läpi reitin soraistettua ja sisältää muutamia jyrkempiä nousuja ja laskuja. Sanoisin silti, että se on kaiken kaikkiaan melko helppo kuljettava ja sopii ensikertalaisillekin.

Vielä muutama huomioitava asia, kun liikkuu kansallispuistossa:

• koira pitää aina olla kytkettynä
• marjojen ja sienien kerääminen on sallittua, mutta puissa kasvavien kääpien ei
• puiden, pensaiden ja muiden kasvien ja niiden osien ottaminen ja vahingoittaminen on kielletty
• Oulangan kansallispuistossa pyöräily on kesällä kielletty muualla paitsi Oulangan luontokeskus – Taivalköngäs -välillä ja yleisillä teillä
• Avotulen tekeminen ja leiriytyminen on sallittua vain niille osoitetuilla paikoilla
  Lähde

Ai niin, nyt alkukesästä koko maassa oli voimassa metsäpalovaroitukset (osassa maata on vieläkin), niin myös Sallassa. Varoituksen aikaan tulia ei saa sytyttää edes merkityille tulipaikoille. Se on retkeilijän hyvä pitää mielessä, kun liikkuu luonnossa.

Lisää Kanjonin kurkkauksesta luontoon.fi-sivustolla

Kiutaköngäs tulvii

Kati kirjoittaa:

Tänään helatorstain kunniaksi ajelimme Oulangan kansallispuistoon ja kävimme ihastelemassa tulvivaa Kiutaköngästä. Oulangan kansallispuistohan on puoliksi Sallassa ja puoliksi Kuusamossa, mutta tämä kuuluisa köngäs on meiltä katsottuna siellä rajan toisella puolella. Meiltä Sallan kirkonkylältä matkaa kertyy 80 kilometriä.

Kiutaköngästä on kehuttu jopa Suomen hienoimmaksi vesiputoukseksi. Oikeasti se ei kuulemma ole edes vesiputous vaan yli 300 metriä pitkä koskien sarja. Tähän aikaan vuodesta Kiutaköngäs lienee parhaimmillaan, kun tulvavedet pauhaavat uomassa valtavalla voimalla.

Kiutaköngäs pauhasi jo nyt kovaa, mutta tulvahuippu on vasta tulossa. Se on arvioiden mukaan tulevana maanantaina 14. toukokuuta.

Köngästä lähdetään valloittamaan Oulangan luontokeskukselta käsin, josta nähtävyydelle on matkaa kilometri suuntaansa. Tänään polku könkäälle oli vielä osittain lumen ja jään peitossa ja märkä.

Kulkeminen oli kuitenkin helppoa ja reitti on hyvin mentävissä myös koiran kanssa. Matkan varrella on useita levähdyspaikkoja ja ihan uuden karheita penkkejä.

Meidän mielestä Kiutaköngäs on yksi hienoimmista kohteista Oulangan kansallispuistossa, joita olemme tähän mennessä nähneet. Päihittää helposti esimerkiksi Pienen karhunkierroksen kuuluisat Myllykosken ja Jyrävän. Kannattaa siis pistäytyä katsomaan tämä nähtävyys etenkin tulva-aikaan, jos sattuu liikkumaan Salla-Kuusamo-akselilla.

Muuten… Jos Kiutaköngästä lähtee ihastelemaan, niin kannattaa samalla pistäytyä sisällä luontokeskuksella. Siellä on kiva luontoaiheinen näyttely, myymälä ja ravintola, joka tarjoilee muun muassa burgereita.

Täältä voi lukea lisää Kiutakönkäästä

Ensimmäinen vuosi 1000 kilometrin päässä

Kati kirjoittaa:

Tänään tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun aloitin uuden työn täällä 1000 kilometrin päässä. Se pääsiäisen jälkeinen tiistai 18. huhtikuuta oli jännittävä päivä ja nyt voin todeta, että minulla ei ollut hajuakaan, mitä kaikkea uusi työ matkailun parissa tulisi sisältämään. Olen oppinut vuodessa mielettömän paljon Lapin matkailusta ja ylipäätään elämästä täällä pohjoisessa.

Vaikka olemme sopeutuneet tänne yllättävänkin hyvin ja helposti, niin muutama asia on tullut yllätyksenä. Tässä päällimmäisenä mieleen jääneet:

1. No se sopeutuminen. Kaikki on sujunut yllättävän hyvin ja olemme solahtaneet tänne uuteen elämäämme melko kivuttomasti. Nyt kun ajattelee, niin olisi se voinut mennä hankalamminkin. Ei ole kuitenkaan helppo yhtälö vaihtaa yhdellä kertaa sekä kotikuntaa, työpaikkaa että koko sosiaalista piiriä – ei etenkään kun kilometrejä edelliseen elämään kertyy se tuhat. Onni on, että viihdymme hyvin toistemme seurassa, hah!

2. Vuodenajat. Niitä on täällä blogissa hehkutettu jo moneen kertaan, mutta kyllä ne sen hehkutuksen ansaitsevatkin. Jokainen vuodenaika on vahva, erilainen ja upea! Syksyn ihana ruska lumosi ja häikäisi väreillään, toisaalta taas keskitalven synkkä kaamos rauhoitti, vaivutti horrokseen ja vei sydämen.

3. Elämän olennaiset asiat. 3500 asukkaan kunnasta ei löydy elokuvateatteria, kauppakeskuksia tai yletöntä määrää hienoja ravintoloita. Mutta hyvin vähän näitä hienouksia lopulta kaipaa elämäänsä, olemme keskittyneet ihan muihin ja paljon olennaisimpiin asioihin. Ostokset saadaan tehtyä pitkälti paikallisissa kaupoissa ja netistä tilataan erikoisemmat. Elokuvissa ollaan käyty vuoden aikana kerran Kemijärvellä 70 kilometrin päässä (jossa ei muuten ole myöskään elokuvateatteria, ainoastaan satunnaisia näytöksiä auditoriossa). Elämä on aika paljon yksinkertaisempaa ja aidompaa kuin etelässä ja siitä olen todella onnellinen.

4. Edunvalvonta. Tämä on pieni ja ehkä aika hölmökin asia, mutta olen yllättänyt että vielä 2010-luvullakaan täällä pohjoisessa ei näy kaikki televisiokanavat eikä esim. Sallassa kuulu muut kuin Ylen radiokanavat. Telkkarikanavista meillä näkyy perinteisen viisikon (Yle 1 ja 2, MTV, Nelonen ja Sub) lisäksi vain Ava. Jee. Oli esimerkiksi kaikille ihan ok, että meidän Lapissa asuvien olisi pitänyt maksaa olympialaisten jääkiekko-otteluista, kun muu maa sai katsoa ne ilmaiseksi. Tuntuu, että moni muukin asia täältä vielä uupuu, mistä muualla Suomessa jo nautitaan. Esim. kaipaan mahdollisuutta biojätteiden kierrätykseen, tällä hetkellä mahdollisuuksia siihen ei ole järjestetty. Edunvalvontaa saisi siis mielestäni tehdä reilusti kovemmalla volyymilla.

Jonne jatkaa…

5. Kaverit ja tutut. Uusia kavereita ja tuttuja on onneksi täältäkin löytynyt, mutta mitä niihin vanhoihin tulee, niin vuodessa on vahvistunut ajatukset siitä kuka on tosikaveri ja ketkä on vain hyviä tuttuja. Tuttujen kanssa yhteydenpito vähenee, hiljenee ja lopulta loppuu. Niin se vain menee ja se on elämää. Olen toki ollut aina sitä mieltä, että on parempi olla muutama hyvä kaveri, kuin tusina keskivertoa.

6. Luonto ja harrastusmahdollisuudet. On aivan mahtavaa, että metsään pääsee joka kulmasta livahtamaan ja siellä saa touhuilla omia harrastuksiaan aivan rauhassa, maailman puhtaimman ympäristön ja ilman ympäröimänä. Talviharrastukset! Täällä niitä kaikkia voi harrastaa, koska luonnonlunta on karkeasti marraskuusta toukokuulle.

Kippis ensimmäiselle vuodelle Sallassa!

Revontulijahdissa porojen kanssa

Kati kirjoittaa:

Maaliskuu on ollut meillä kiireinen vieraskuukausi. Ystäviä ja sukulaisia on kyläillyt viikko ja viikonloppu toisensa perään ja olemme viettäneet laatuaikaa heidän kanssaan. On ollut mukava nähdä tuttuja kasvoja täällä ja esitellä meidän maisemia.

Viime viikonloppuna vietimme täällä Jonnen isän kuusikymppisiä. Päivät pitivät sisällään muun muassa hiihtämistä, ulkoilua, hyvää ruokaa, mukavaa yhdessäoloa ja revontulipororetken Sallan Poropuistossa.

Jonne vei äitinsä Maijan ja kummitätinsä Krissen tulistelemaan laavulle.

Revontuliretki oli meillekin Jonnen kanssa ihka ensimmäinen. Se starttasi Poropuistosta hämärän laskeuduttua noin kello 19. Kolmen tunnin retkellä matkattiin porojen kanssa läpi pimeän erämaan, välillä pysähdyttiin ruokkimaan poronvasoja ja tulistelemaan ison nuotion ääreen.

Oppaamme Pasi ja Jussi-poro. Poropuistossa kaikilla poroilla on nimet, meidän porokavereihin kuului Jussin lisäksi muun muassa Virtanen, Kiela, Mitri ja luottoporo Kurvari.

Meistä jokainen sai oman poron, jonka vetämässä reessä istuttiin taljojen päällä. Porot oli kytketty toisiinsa, joten matkasimme pitkänä seitsemän hengen jonona eli raitona. Porot olivat syöneet pari tuntia ennen retkeä ja niille tuli kova jano hetki retken alettua. Pysähdyimmekin noin kilometrin jälkeen, jotta porot saivat mutustaa lunta janoonsa.

Juomapaussin jälkeen kävimme ruokkimassa Poropuiston naarasporot eli vaatimet ja viime keväänä syntyneet vasat niiden omalla aitauksella. Tässä vaiheessa alkoi jo olla niin pimeää, että hylkäsimme kamerat ja keskityimme olennaiseen.

Oppaamme Pasi kertoili meille porojen elämästä ja vuodenkierrosta. Niin kuin monissa muissakin eläinlajeissa, poroissakin vaatimet ovat uroksia pienempiä ja sirompia. Ne eivät toimi vetohommissa, vaan asiakaspalvelun parissa työskentelevät hirvaat.

Seuraavaksi matkasimme pimeän erämaan läpi ison suon laitaan. Pasi viritteli sinne jätti-ison nuotion, jonka ääressä lämmittelimme, joimme kuumaa mehua ja jutustelimme maailman menosta.

Erityisesti tykkäsin siitä, että nuotiolta ei ollut mikään kiire pois. Istuskelimme ja nautimme luonnosta vielä pitkään sen jälkeen, kun mehut oli juotu. Tällaisina hetkinä uskoisin kaupunkilaisten irtaantuvan kiireisestä arjestaan.

Retkiseurueeseen kuului meidän lisäksi Jonnen vanhemmat ja kummit.

Kolmen tunnin retken jälkeen saavuimme takaisin Poropuiston päärakennukselle. Varpaat alkoivat olla jäässä, mutta mieli oli iloinen. Retki oli mukava ja jännittäväkin porojen vietävänä pimeän luonnon keskellä. Eikä haitannut yhtään, että revontulet jäivät pilvien takia näkemättä!

Bonuksena vielä pari iloista kuvaa viime viikonlopulta.

Koko porukan voimin Sallan SnowLounge-jääbaarissa.

Iloiset hiihtäjät: vasemmalla synttärisankari Kari ja oikealla Jonnen kummisetä Jari.

Talvi loppuu

Kati kirjoittaa:

Maaliskuun ensimmäinen päivä. Se kuulemma tarkoittaa, että talvi on virallisesti päättynyt ja kevät alkanut.

Surkeaa! Mieleen hiipii haikeus. Nytkö se on jo ohi? Pitääkö odottaa reilusti yli puoli vuotta seuraavaan talveen? En halua kevättä, kirkkaita aurinkoisia kelejä ja hupenevaa lumipeitettä. Haluan lisää hämäriä iltoja, upeita keskitalven auringonlaskuja ja lunta!

Kuulostaa varmaan hullulta, mutta siltä tuntuu. Meidän ensimmäinen talvi Sallassa on ollut mahtava. Ainakin minulla se ylitti kaikki odotukset. Lumen määrä, jatkuva (!) pakkanen, kuulaat päivät, vähäisen valon taiteilemat värit taivaanrannassa, huurtuneet puut, pakkasen nipistely poskipäillä. Eikä yhtään päivää vesisadetta! Täydellistä.

En ollut tietenkään aikaisemmin kokenut kokonaista talvea Lapissa. Enkä oikein pahinta kaamosaikaakaan, sillä perheen ja ystävien kanssa Lapin reissut tehtiin aina keväällä. Mutta huomaan nyt, että keskitalvi on minun ehdoton suosikki.

Täällä Sallan korkeudella ei kaamosta varsinaisesti ole, sillä aurinko nousee ja laskee joka päivä läpi talven. Vähimmillään päivänvaloa oli joulun tienoilla pari tuntia. Pimeää toki oli, mutta pimeys ei ollut niin raskasta ja painostavaa kuin Etelä-Suomessa. Pakkanen ja lumi tekivät siitä täällä siedettävän ja jopa nautinnollisen.

Pakkasen ja lumen lisäksi parasta keskitalvessa olikin se vähäinen valo. Matalalta säteilevä, kauniin kullankeltainen, taivaanrantoja maalaileva valo. Niin pehmeä valo, että se taikoi kaiken entistä kauniimmaksi.

Olen kokenut auringonlaskut esimerkiksi Balilla, mutta lappilaiset eivät häviä niille yhtään. Täällä tunturin päällä auringonlaskut ovat jotain uskomatonta. Auringon puolella tummaa, keltaista ja oranssia ja samaan aikaan tunturin toisella puolella vaaleanpunaista ja -sinistä pehmeää utua. Pää pyörii kuin tennisottelussa, kun yrittää imeä itseensä kaikki auringonlaskun sävyt.

Auringonlasku aurinkoon päin katsottuna.

 

Samaan aikaan toisella puolella tunturia. Käsittelemätön kuva suoraan kännykästä.

Haikein mielin hyvästelen tuon valon. Sen pehmeys alkaa olla poissa ja tilalle on tullut kirkas kevätaurinko. Häikäisevä ja armoton, mutta toisaalta monille niin lohdullinen. Pimeä aika on selätetty ja kesä saapuu. Välissä ovat vielä keväthangilla koettavat seikkailut.

Tällaisia maisemia ja ilmiöitä kuvailtiin jo lokakuun lopulla.

Moottorikelkkailua mustavalkoisissa maisemissa

Kati kirjoittaa:

Kyllä Lappiin kuuluu moottorikelkat. Pärinä, lumen pöllytys ja ne punaiset ristit, joita on joka paikka täynnä merkkeinä moottorikelkkareiteistä. Kelkat kuuluu Lappiin vähän niin kuin tunturit, porot, hillat ja itikatkin.

Nämä muut ovatkin meille jo paljon tutumpia, mutta kelkat oli vielä kokematta. Päätin korjata asian tuossa männä viikonloppuna ja lähteä kunnon kelkkaretkelle. Jonnenkin piti tulla mukaan, mutta joku pöpö iski juuri edellisiltana.

Mutta minä menin reippain mielin retkeilemään. Sallassa kelkkaretkiä tekee Napapiirin Safarit ja valitsin heiltä kahden tunnin mittaisen retken Ruuhitunturiin. Ruuhitunturi on yksi Sallan kauneimmista paikoista ja olin käynyt siellä aikaisemmin syksyllä. Tiesin siis suunnilleen, mitä siellä oli odotettavissa: näköalatorni, hienot maisemat ja kiva kahvila. Talviasussa en kuitenkaan ollut tunturia nähnyt saati ajellut sinne kelkalla.

Retki alkoi sunnuntaiaamuna kello kymmeneltä. Kokoonnuimme safaritaloon, jossa kaikille jaettiin toppahaalarit, kengät, kypärämyssyt ja kypärät. Myös omia toppavaatteita ja kenkiä sai käyttää, jos halusi. Minä pidin omani eikä bensan haju juurikaan tarttunut vaatteisiin.

Meitä retkelle lähtijöitä oli noin 20 hengen porukka. Italialaisia, hollantilaisia, belgialaisia ja muutama suomalainen. Kun koko porukka oli pukeutunut, oppaamme Henkka kävi läpi ajamiseen liittyvät ohjeet ja säännöt. Kaasua painetaan oikealla peukalolla, jarru on vasemmalla kädellä ja kaikki pysähtyvät kun vasen käsi nousee pystyyn. Jos ajat kelkkauralta sivuun, paina käynnistysvipu alas ja sammuta kelkka. Sitten odottele, että joku tulee apuun ja kaivaa esiin kinoksesta. 15 metriä turvaväliä edellä ajavaan. Niin ja rentouta hartiat, älä yritä liikaa käännellä kelkkaa. Se kyllä etenee urallaan kuin kiskoilla.

Henkka ohjeistaa kuskeja.

Punainen nappi oikealla on käynnistykseen tarvittava namiska. Kun se on nostettuna ylös moottorin voi käynnistää vasemmalla olevalla harmaalla napilla. Kun punainen nappi painetaan alas, kelkka sammuu. Kaasu on ohjaustangossa oikealla ja jarru vasemmalla, kuten polkupyörässä.

Sitten lähdimme letkassa etenemään kohti Ruuhitunturia. Monet menivät kelkalla kaksistaan, mutta minä ajelin yksin. Unohdin hartioiden rentoutuksen saman tien. Oli vaikea luottaa, että kolmeakymppiä kulkeva vehje ei muka vaadi ohjausta vaan sen voi vain antaa mennä. Kelkkaura vielä pomputti kelkkaa ylös ja alas, oikealle ja vasemmalla. Ole siinä sitten ohjaamatta…

Napapiirin Safarien kelkat ovat kaikki nelitahtikelkkoja, jotka kuluttavat vähän ja ovat siten ekologisempia.

Ajomatkaa Ruuhitunturiin ja takaisin tulee yhteensä noin 20 kilometriä. Puolivälissä reissua katsellaan Ruuhitunturin maisemat ja nautitaan kaakaot ja pullat tunnelmallisessa, lumen kuorruttamassa kahviossa.

Meidän retkipäivä oli melko pilvinen ja maisema oli luonnostaan lähes mustavalkoinen. Silti tunturin päältä avautui upeat maisemat aina Sallan hiihtokeskukselle asti. Kelkkareittiä reunusti upeat tykkypuut.

Kelkkaretken tauko Ruuhitunturin päällä. Näköalatornin luona pidettiin lyhyehkö valokuvaus- ja maisemienkatselutauko.

Ruuhitunturin kahvila on talvella huurteen peitossa. Hiihtoladut tunturiin aukeavat viikolla 7, jolloin luonnonvaloa alkaa olla riittävästi. Silloin kahvila on auki päivisin yleisölle ja sieltä saa kuulemma huippuhyvät munkit.

Ruuhitunturin kuvauksellisia mökkeröisiä.

Kelkkaretki oli kaiken kaikkiaan hauska kokemus. Paluumatkalla muistin jo rentouttaa hartiat ja luottaa kelkkaan. Monet suomalaiset tuntuvat ajattelevan, että ohjatut retket ovat tylsiä, kalliita ja täynnä ulkomaalaisia asiakkaita. Pyh! Etenkin näin aloittelijalle tällaiset ohjatut retket sopivat oikein hyvin. Aion varmasti mennä retkelle uudestaankin, ehkäpä seuraavaksi kelkkaretki Venäjän rajalle…

 

Lisätietoja Sallan moottorikelkkaretkistä ja retkien hinnat löytyvät Napapiirin Safarien nettisivuilta.

Ekotekoja

Kati kirjoittaa:

Uusi vuosi on käynnistynyt vauhdikkaasti täällä 1000 kilometrin päässä. Uskomatonta, että nyt mennään jo neljättä viikkoa.

Emme yleensä harrasta lupauksia uudelle vuodelle, sillä ne tuntuvat jotenkin turhilta. Unohtuvat kuitenkin viimeistään tammikuun loppuun mennessä. Tällä kertaa teimme kuitenkin poikkeuksen ja yhden lupauksen. Tai ”lupauksen”. Enemmänkin se on tavoite.

Nimittäin ekologisempi elämä. Kun elää täällä upean luonnon keskellä, niin ympäristöä on alkanut arvostaa ihan uudella tavalla. Toki olemme aikaisemminkin arvostaneet luontoa, mutta ehkä pinnallisemmalla ja kaukaisemmalla tavalla. Nyt sen arvo on konkretisoitunut, kun se on joka puolella ympärillä. Sitä haluaa suojella kaikin mahdollisin keinoin ja toivoo, ettei se ikinä muuttuisi saati pilaantuisi.

Ikävä kyllä se on alkanut muuttua ja pilaantua. Ilmastonmuutosta ei voi kiistää ja sen seuraukset näkyvät jo monin paikoin. Esimerkiksi meille niin rakkaat talvet eivät ole enää entisellään ja niiden surkeus etelässä oli yksi isoista syistä meidän Lappiin muutolle.

Omien kokemusten ja ilmastonmuutoksen lisäksi minut on herättänyt alkuvuodesta julkaistu Hesarin uutinen, jossa todettiin, että tätä menoa vuoteen 2050 mennessä merissä on enemmän muovia kuin kaloja. Joka vuosi meriin päätyy 12 miljoonaa tonnia muovijätettä, joka kulkeutuu eläinten ja sitten ihmisten elimistöön. Uskomatonta ja raivostuttavaa! Pieni ihmisviha nostaa päätään tällaisten uutisten myötä.

No, näiden syiden innoittamana päätimme kuitenkin ottaa lisää askelia ekologisen elämän suuntaan. Tässä muutamia keinoja, joilla toteutamme uudenvuodenlupausta ekologisesta elämästä:

1. Muovikassit. Niiden käyttöä pitää vähentää. Sovimme, että emme osta muovikasseja kauppareissun yhteydessä, vaan kannamme mukana kangaskasseja ja pakkaamme ostokset niihin. Emme myöskään käytä turhia muovikasseja esim. hedelmien ja vihannesten tai pakasteiden pakkaamiseen. Muovia karsitaan kaikkialla muuallakin, kun se on mahdollista.
2. Vaatteet. Hyvästi fleecet! Fleece-vaatteet ovat kovassa käytössä ulkoilijoiden keskuudessa, mutta niistä irtoaa jokaisella pesukerralla mikromuovia, joka päätyy vesistöihin. Olemme alkaneet korvata fleecet, akryylit ja mahdollisuuksien mukaan myös polyesterit esim. mulesing-vapaalla merinovillalla. Jo hankittuja fleecejä pestään mahdollisimman vähän.

   

   Vaatteillakin pystyy vaikuttamaan. Kun tarvitsin uudet laskuvaatteet, ostin Picture Organic Clothing -merkin takin ja housut. Merkin käyttämät materiaalit ovat ekologisia ja kierrätettyjä, esim. takin vuorikangas on kierrätetty ja jokaisessa takissa erilainen. Lisäksi merkki hyödyntää vaatteissaan vanhoja muovipulloja.

3. Ruoka. Lyhyesti sanottuna vähemmän lihaa ja enemmän kasvisruokaa. Suosittelen katsomaan Netflixistä dokkarin Cowspiracy, jossa kerrotaan selkeästi karjatalouden vaikutuksista ilmastonmuutokseen. Ja ne vaikutukset eivät ole ihan pieniä! Vielä pitäisi siedättää Jonne tofulle…
4. Kosmetiikka. Monet pesuaineet ja kosmetiikkatuotteet kuten kuorintavoiteet sisältävät pieniä mikromuoveja. Nämä on helppo korvata tuotteilla, jotka eivät sisällä vesistöihin päätyvää muovisälää.
5. Kierrättäminen. Tämän osalta on pakko tyytyä tilanteeseen ”tehdään, mitä voidaan”. Täällä Sallassa ei ikävä kyllä ole mahdollista kierrättää biojätteitä lainkaan. Jätehuollon tarjoava yritys ei yksinkertaisesti suostu keräämään biojätteitä. Lasin ja metallin kierrätyspaikkoja ei niitäkään ole kuin muutamia, mutta niitä kyllä hyödynnämme. Se lienee sanomattakin selvää, että luontoon ei saa jättää roskan roskaa.

Yksityisautoilu on tunnetusti yksi isoimmista ilmastoa kuormittavista tekijöistä. Täällä pitkien etäisyyksien valtakunnassa sitä ei kuitenkaan ole mahdollista välttää. Pakko vain hyväksyä tilanne ja tehdä muissa asioissa parhaansa. Nuo yllä luetellut ovat onneksi helposti toteutettavissa jopa täällä pohjoisessa!

Jokainen pystyy suojelemaan näitä maisemia ja talvia omilla pienilläkin valinnoillaan.

 

Kuusenhakureissulla

Kati kirjoittaa:

Täällä Sallassa aletaan pikku hiljaa laskeutua joulun viettoon. Jonne on palannut reilun viikon kestäneeltä hiihdonohjaajakurssilta ja joulun suunnitelmat on muutosten jälkeen lyöty lukkoon. Joulu saa tulla.

Meidän oli tarkoitus viettää joulua Sallassa minun perheeni kanssa. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat ikävien sairastelujen myötä ja olemme nyt Jonnen ja Viton kanssa kolmistaan aaton ja joulupäivän. Samalla kokoonpanolla siis kuin viime jouluna kohtalokkaalla Pyhän reissulla. Saa nähdä, mitä tänä jouluna keksitään…

Joulua piti viettää perheen vuokraamalla mökillä, joten joulukuusia, kinkkuja ja muita ei pitänyt hankkia kotiin lainkaan. Nyt kun suunnitelmat muuttuivat, päivittyi myös ostoslista. Kinkku köllöttelee jo jääkaapissa ja joulukuusikin on kannettu olohuoneeseen.

Joulukuusen hakureissu oli sen verran erikoinen, että siitä on pakko kertoa muutama sananen lisää. Työkaveri nimittäin vinkkasi, että täällä pohjoisessa saa itse hakea kuusen valtion metsästä, tien reunasta reilun 5 euron arvoista kännykkälupaa vastaan. Tämä vaihtoehto kiinnosti meitä paljon enemmän kuin marketin pihalla viruvan joulupuun hankinta.

Jonne ja Vito arvioivat kuusta.

Itsepoimintana homma menee näin:

• Katso kartalta, missä on Metsähallituksen talouskäytön piiriin kuuluvaa monikäyttömetsää (karttataso ”metsätalouden monikäyttömetsät”).
• Aja paikan päälle ja tutki tienreunoja.
• Kun sopiva kuusi löytyy, varmista, että se ei ole retkeily- tai suojelualueella, yli kolme metriä pitkä tai yli 20 metrin päässä tiestä.
• Soita Metsähallituksen palvelunumeroon ja osta 5,09 euroa maksava joulukuusilupa.
• Kaada kuusi ja kiikuta se kotiin.

Palvelu on käytössä Lapin, Pohjanmaan ja Kainuun alueilla, joten ihan mistä tahansa kuusia ei kannata lähteä nykimään.

Kuusenhakureissu tähän tyyliin oli meille molemmille ensimmäinen. Tuntui siltä kuin olisi ollut kuusivarkaissa, mutta oikeasti puuha oli luvallista. Oli hauskaa kävellä otsalampun valossa tienreunaa ja tähyillä metsään. Etsiä sitä täydellistä yksilöä, joka ei ole liian kapea ja kitukasvuinen kuten monet kuuset täällä. Tai pakkasen ja tuulen pieksemä, joita myös löytyy paljon.

Kun sopivalta vaikuttava kuusi sattui otsalampun valokeilaan, alkoi kahlaaminen. Välillä lunta oli nivusiin asti kun rämmimme katsomaan lähempää kuusta. Muutama osoittautui lähemmässä tarkastelussa liian risuisiksi ja kahlailu jatkui.

Kuusen etsiminen oli hauskaa!

Lopulta löysimme kuitenkin mielestämme täydellisen yksilön, joka täytti myös luvan vaatimat kriteerit. Ei muuta kuin saha laulamaan ja kuusi pakettiin ja auton katolle.

Käytimme kuusen ensin kylmässä suihkussa, kuten jossakin netin palstoilla neuvottiin. Siinä suihkutellessa riivimme oksilta ylimääräiset jääkalikat ja pienen kuivattelun jälkeen kuusi pääsi paikalleen.

Pian se sai myös valot ja koristukset. Kuusi on aika kaunis, vaikka ei maailman tuuhein ja symmetrisin olekaan. Se on kuitenkin itse haettu ja aidosti luomu. Sen todistivat oksilla roikkuneet naavatkin.

Lisätietoja joulukuusiluvista

Sallan talvi

Kati kirjoittaa:

Salla ei ole niitä Lapin suurimpia ja tunnetuimpia kohteita. Ehkä suuret ikäluokat tuntevatkin Sallan vielä melko hyvin, mutta olemme huomanneet, että meidän ikäisille suomalaisille Salla on vieraampi kohde. Niin oli tietysti meille itsellemmekin ja jouduimme käyttämään Googlea apuna, kun suunnittelimme muuttoa tänne.

Meiltä molemmilta on kyselty paljon, että mitä siellä Sallassa oikein tapahtuu. Miten paljon käy turisteja? Minkälaiset rinteet ovat? Mitä muuta siellä tapahtuu?

Tässä tiivistetysti Sallan talvi:

• Sallan hiihtokeskus: 15 rinnettä ja 6 hissiä, metsälaskualueita. Tunnettu hyväkuntoisista rinteistään ja hyvistä rinneprofiileistaan. Rinteet sopivat koko perheelle. Hisseille ei tarvitse jonotella eikä rinteissä väistellä muita. Harjoituspaikka alppihiihtäjille, esim. Ranskan alppimaajoukkue harjoitteli Sallassa ennen Levin maailmancupia. Vuokrattavana hiihto- ja rinnekamoja, sähköavusteisia ja tavallisia fatbikeja sekä metsähiihtosuksia ja lumikenkiä. Kiinnostavaa: Sallatunturin huipulta näkee Venäjälle asti.

Laskettelurinteiden päällä on monista kuvista tuttu ”Salla in the middle of nowhere”-kyltti. Sen kanssa on pakko ottaa selfiet laskettelureissulla.

• Sallan hiihtoladut: 160 kilometriä hiihtolatuja, joista 42 kilometriä valaistuja. Vaihtelevia latuja pitkin sallalaisia maisemia, tuntureita ja vaaroja. Esimerkiksi Ruuhitunturiin menevä reitti kannattaa käydä hiihtämässä, Ruuhitunturissa odottelee kahvila herkullisine munkkeineen ja tunturin huipulta avautuu mahtavat maisemat. Sallassa pääsee hiihtämään myös koiran kanssa, koiralatuja on yli 30 kilometriä. Fatbike-pyörällä saa polkea 12 kilometrin pituisen Kaunisharjun kierroksen.

Viton kanssa avattiin hiihtokausi tällä viikolla. Kuva viime keväältä, jolloin pääsimme harjoittelemaan yhdessä hiihtoa muutaman kerran.

• Poro- ja huskyretket. Sallassa pääsee tietysti perinteisille poro- ja huskyajeluillekin. Sallan Poropuisto tarjoaa niitä molempia sekä muun muassa lumikenkäretkiä ja lappilaisia kotailtoja. Ulkomaisten matkanjärjestäjien suusta on kuulunut, että Sallan Poropuisto on Lapin parhaita poropuistoja. Hinnatkin ovat edulliset muihin kohteisiin verrattuna. Pororetkiä löytyy monenlaisia: lyhyistä ajeluista ruokintaretkiin ja revontuliretkiin. Viimeisenä mainittu on Poropuiston suosituimpia retkiä. Retkelle lähdetään pimeän saavuttua ja porot johdattavat revontulien metsästäjät keskelle pimeää metsää. Siellä sytytetään iso nuotio ja nautitaan tunnelmasta. Ja tietysti yritetään bongata niitä revontulia.

• Moottorikelkkaretket. Napapiirin Safarit vuokraavat kelkkoja ja järjestävät kelkkaretkiä ympäri Sallaa. Kelkkaretkelle lähtijä ei tarvitse oikeastaan mitään muuta kuin ajokortin. Kelkkahaalarin ja ajo-opetuksen saa Napapiirin Safareilta.
• Talvikävelyreitit. Jos suksiminen ei huvita, niin luonnosta pääsee nauttimaan myös kävellen. Sallaan on tehty kolme talvikävelyreittiä, jotka tarjoavat mahtavia maisemia tykkylumipuineen. Reittien varrella voi levähtää keittämään kahvit laavulla tai kodassa. Hiihtolatujen valot valaisevat osittain reittejä. Näistä kävelyreiteistä olen koiranomistajana tosi onnellinen!

Toki Sallasta löytyy paljon muitakin kohteita talvipäiville: kylpylä Holiday Club Sallassa, todella mielenkiintoinen Sallan sota- ja jälleenrakennusajan museo, Sallan liikuntakeskus kuntosaleineen ja suliskenttineen sekä esim. keilahalli.

Talvena aikana järjestään myös paljon omalaatuisia tapahtumia, esim. Viinakauppahiihto ja Suuri poroviikonloppu. Tapahtumista löytyy laaja listaus Sallan matkailun nettisivuilta.

Mutta parasta Sallassa on ehdottomasti se, että ei ole pakko tehdä yhtään mitään. Täällä voi luvan kanssa vain olla ja nauttia hiljaisuudesta ja rauhasta. Ja upeasta, kauniista, ihanasta talvisesta luonnosta.

Tähtivalokuvaus

Jonne kirjoittaa:

Valokuvausharrastus oli jäissä useamman vuoden, eikä se kännykällä kuvaamista enempää kiinnostanut. Lappiin muuttaminen herätti kuitenkin harrastuksen taas henkiin ja nyt nautin taas kuvaamisesta. Syytän ja kiitän upeita maisemia. Kehitystäkin on omasta mielestä ollut viime aikoina havaittavissa, mutta ison osan on tehnyt panostaminen kuvien jälkikäsittelyyn. Väistämättä oli edessä hyppääminen Applen Aperture kuvankäsittelyohjelmasta ammattimaisempaan sekä kehittyneempään Lightroom-ohjelmaan. Alussa tuli katseltua Youtubesta Katin kyllästymiseen asti vinkkejä kuvien käsittelyyn.

Kuvaaja itse ihastelemassa tähtitaivasta

Innostuksen kasvaessa mieleen oli juolahtanut, että pitäisiköhän vähän päivittää kalustoa tälle vuosikymmenelle. Kuvasin noin 7-8 vuotta Canon 7d croppikennoisella kamerarungolla. Se oli aikanaan kova peli harrastajalle sarjakuvausnopeutensa ansiosta. Etenkin, kun tuli kuvattua jääkiekkoa muutaman kauden ”puoliammattimaisesti”. Se ryökäleen vanha sotaratsu otti ja tippui lattialle tovi sitten, nokallaan Tokinan laajakulmaobjektiivi. Molemmat hajosivat, joten päätös oli helppo tehdä. Päivitin kerralla sekä rungon että laajakulmaobjektiivin nykyaikaisempiin versioihin.

Linnunrata näkyvissä

Ostin Canon 6d -kamerarungon käytettynä ja siihen tulokasvalmistajan Irix Blackstone 15mm f2.4 -linssin. Viime aikoina sydäntä lähinnä on ollut maisema-, tähti-, ja revontulikuvaukset. Näihin kaikkiin edellämainittuihin nuo molemmat on omimmillaan. Canon 6d täyskennoisuutensa ansiosta houkutteli, koska kuvanlaatu paranee huomattavasti. Irix Blackstone on taas tehty yövalokuvausta silmällä pitäen ja olin lukenut siitä pelkkää hyvää.  Objektiivissa on pieniä juttuja, jotka on kuitenkin erittäin hyödyllisiä kun kuvataan pilkkopimeässä ja pakkasella. Valovoima tietenkin, mutta erityisesti tarkennuksen lukitus on odotettu lisä, jottei tarkennus pääse liikkumaan, kun kuvataan ja häärätään pimeässä. Tähti- ja revontulikuvauksissa tarkennus on hyvä säätää käsin äärettömään. Irix Blackstonessa äärettömän löytää helposti kun se ikään kuin naksahtaa paikalleen ja se onnistuu helposti näkemättä ja ilman että tarvitsee ottaa hanskoja pois käsistä.

Lue täältä lisää croppi- ja täyskennoisen eroista

Olen nyt useamman päivän jo odotellut, että koska pakkanen karkottaisi pilvet tiehensä ja peittoaisi taivaan tähdillä. Eilen se tapahtui ja pääsin ensi kertaa kokeilemaan uutta parivaljakkoa tositoimissa.

Pakkasta -19

Milkyway

Miltä jälki näyttää?