Jonne kirjoittaa:
Alkuvuosi on mennyt kuin siivillä ja ei uskoisi että mennään jo helmikuuta. Tammikuussa kävi vieraita 3 viikkona putkeen, niin se toki vaikuttaa siihen, että aika meni super nopeasti. Oli kuitenkin tosi jees! Koostin alle tammikuun suosikkikuviani.
Jonne kirjoittaa:
Minulle tarjoutui mahdollisuus käydä ihan yksin rauhoittumassa metsässä. Vito-koiran olisin toki ottanut mukaan, mutta ilman hankikantoa olisi varmasti mennyt hankalaksi. Iso Pyhätunturin huiputtaminen jalan on jo kutkutellut tovin takaraivossa, joten kohteen valinta oli helppo.
Mikä ihmeen Iso Pyhätunturi? Kävitkö siis Pelkosenniemellä?
Myönnettäköön, että olin itsekin yhtä ulalla kuultuani ensimmäisen kerran Sallatuntureiden ”oikeat” tai ainakin alkuperäiset nimet. Lienee paikallaan selventää hieman historiaa, että puhutaan asioista oikeilla nimillä.
Sallan kylältä kun huristelee 10 kilometriä Kuusamoon päin, niin väkisinkin katseet kääntyvät vasemmalle. Ensiksi silmiin osuu Iso Pyhätunturi ja heti perään Pieni Pyhätunturi, joka on valjastettu mutkamäeksi. Nämä yhdessä muodostavat nykyään Sallatunturit. Uudelleen nimeäminen tapahtui vuonna 2002, jottei niitä sekotettaisi juuri Pelkosenniemen Pyhätunturiin. Osansa asialla oli varmasti myös sillä, että alkuperäiset Sallatunturit piti luovuttaa Neuvostoliitolle sodan jälkeen v.1940 Moskovan rauhan ehtojen mukaisena alueluovutuksena.
Kun katse on palautunut takaisin tiehen, niin pitääkin kääntyä Pohjoisrinteiden kyltin kohdalta vasemmalle. Tie vie aivan pohjoisrinteiden alle, jossa sijaitsee parkkipaikka sekä reitin alkupiste.
Mietin pitkään, että mitkä olisivat järkevimmät ja hauskimmat kulkuvälineet niin ylös kuin alaspäinkin mentäessä. Vaihtoehtoina oli lumikengät, metsähiihtosukset sekä laskettelusukset nousukarvoilla varustettuna. Valitsin varman päälle lumikengät sauvoineen ja se osoittautuikin oikeaksi valinnaksi. Lumi ei ollut enää niin hyvälaatuista, että sitä olisi ollut mieluisaa laskea. Retkihiihtosukset olisivat olleet vähintään hankalat ellei jopa mahdottomat ja kengillä ei olisi päässyt ylös asti.
Parkkipaikalta hyppäsin suoraan polulle metsän siimekseen ja ensimmäinen käännös kohti huippua tulee heti 200m päästä oikealle. Alusta reitti on merkitty punaisella, mutta käännöksestä lähtien jatkuu sinisenä ylös asti, joten kartan katsomiseen ei tarvitse tuhlata aikaa, vaan voi keskittyä nauttimaan tai vaikka kuvaamaan.
Reitin alku ei ole jyrkkä, mutta etenin tietoisesti todella hitaasti ja verkkaisesti ylös. Mielestäni metsässä liikkuessa saa eniten irti välillä pysähtyen kuuntelemaan, kuvaamaan ja katselemaan luontoa. Kun tuulipukujen ja kuoritakkien kahina taukoaa, niin on mahtavaa vetää keuhkot täyteen puhdasta ilmaa ja kuunnella hiljaisuutta. Yleensä kun liike taukoaa ja rauhotut, niin jostain lehahtaa esiin lintunen tai vähintään ilmoittaa olemassa olostaan laulullaan.
Katilta olen oppinut myös että kannattaa ottaa kolmas aisti mukaan ja myös koskettaa luontoa. Laskea käsi vanhalle kelolle, puusta roikkuvalle naavalle tai vaikka kivelle. Mille vaan mikä tuntuu siinä kohdassa hyvältä. Tunnustele sitä, rauhoitu, vedä keuhkot täyteen ilmaa ja paina ajatus sekä hetki mieleen. Kun seuraavan kerran olet stressaantunut tai esimerkiksi olet jännittyneenä menossa puhumaan täpötäydelle kokoussalille, niin ota itsellesi hetki omaa aikaa, sulje silmät ja elä tuo hetki uudestaan.
Aluksi se tuntui hieman kankealta, nololta ja jopa vähän hölmöltä. ”Mitä tää nyt on, toimiiks tää muka?” Nykyään se tulee luonnostaan ja huomaamatta. Meille se toimii, niin miksei sinullekkin? Kokeile ihmeessä, kun siihen tarjoutuu seuraavan kerran mahdollisuus.
Reitti mutkittelee tunturin juurelle täydellisessä hiljaisuudessaan. Ei auton ääniä, ei piipittäviä kännyköitä, ei ihmisiä, ei stressiä. Vain minä, luminen metsä ja linnut. Kun puut loppuvat, niin hiljaisuuden rikkoo tuulen tuiverrus. Tämä ei kuitenkaan fiilistä latista, päinvastoin, sillä huippu sekä näköalatorni jo häämöttävät. Loppurutistus on jyrkempi, mutta sitä varten sinne on tehty myös rappuset. Tosin ne eivät olleet tällä kertaa käytettävissä, koska lunta on edelleen niin paljon.
Huipulle päästyäni näky on mahtava ja hienoa tunturimaisemaa on silmänkantamattomiin, niin Suomen kuin Venäjänkin puolelle. Ylhäältä avautuu näkymät mm. niille Pelkosenniemen Pyhätuntureille, neukkujen Pyhätuntureille kuin myös Sallan hiihtokeskuksen Pyhätuntureille. Pyhä paikka!
Nopeat kuvat näköalatornissa ja oli aika jatkaa matkaa alas kun tuuli oli yltymään päin ja huppu ei meinannut pysyä enää päässä. Keli saattaa muuttua tunturissa nopeasti ja tämä retki ei tehnyt poikkeusta. Välillä satoi rakeita, välillä paistoi aurinko ja välillä tuuli poikittain navakasti.
Tämä ei varsinaisesti ole rengasreitti, mutta olin suunnitellut tekeväni siitä sellaisen oikaisemalla metsän poikki merkkaamattomia mantuja. Tunturin juurella kulkee mainitsemani punainen UKK-reitti jolta matka alkoi. Sen varrella sijaitsee laavu ja siellä suunnittelin pitäväni kahvitauon. Ylhäällä nopea katsahdus nettikarttaan puhelimesta (Mobiilireittikarttojen latausohjeet) ja lumikenkää toisen eteen alamäkeen. Varovainen sai olla, koska siellä on isoja kivenkoloja, jotka saattavat olla osittain lumenpeitossa. Muutaman kerran lumikenkä upposikin kunnolla ja lunta oli vyötäröön asti. Kunnialla ja muutamalla suunnantarkistuksella selvittiin laavulle.
Laavu oli tyhjä ja kodikas. Edellinen herrasretkeilijä oli jättänyt hyviä retkeilytapoja noudattaen valmiiksi pienittyjä puita laavun kuivaan huomaan. Itse tein myös lähtiessä samoin ja suosittelen kaikkia ottamaan tämän perusrutiineihin. Seuraava retkeilijä voi tulla todella väsyneenä, märkänä tai kylmissään joten on kohteliasta jättää valmiit puut, jotta tulen saa nopeasti tehtyä.
Makkarat paistettuani, kahvit juotuani ja riittävästi tuleen tuijoteltuani ajatuksissani oli aika lähteä paluumatkalle. Reitin väritys vaihtuu takaisin punaiseksi ja se on helposti viitoitettu. Matkaa laavulta autolle on 2,7km ja se menee kepeästi loivaa alamäkeä. Paluumatkan polku on kesäisin vuorattu osittain pitkospuilla ja nyt on vaihtotalkoot tulossa. Siitä syystä uusia lankkuja oli tuotu paikalle kelkoilla ja polku oli sopivan kova kengillä käveltäväksi. Päätinkin heittää loppumatkaksi lumikengät reppuun.
Trippimittari pysähtyi autolla lukemiin 7,5km, joten oiva päiväretkikohde kyseessä. Koko reissuun meni aikaa tasan 4 tuntia, mutta ajan voi varmasti puolittaa jos jättää metsäpäissään haahuilun pois kokonaan 🙂
1000 kilometriä pohjoiseen 